— Mitä se sulle kuuluu? Mee tiakkahas vai siältä kopistelemasta — huuti se juristeri vastahan.
— Mutta mulle se vasta kuuluuki! — karjuu ääni oven takaa. — Hilima! —
Tuu aukaasemhan ja heti paikalla ovi!
— No, ei tääl' oo Hilimaa, mee järvehen siältä rähisemästä!
— Siäl' on Hilima! Kyllä mä sen tiärän. Mutta mikäs roikales sin'oot, joka sinne oot konttinu? Häh? — Jo nyt miäs pistit pääs pussihi, jost'et elävänä selviä! — Hilima, aukaase vähä äkkiää ovi, elikkä mä tuun ramat kaulas!
Ja ja, ku se rupes trumpaamahan ja moikottamhan ovhen n'otta klasit heläji ja koko pykninki heiluu n'otta tornin nenästä tiiliskivet sinkooli.
Ja vannoo ja huuti jotta:
— Mä tapan sun heti paikalla, ku yksikis knääkkä! — Kirves! Tuokaa kirvestä, jotta mä lyän oven hajalle —!
Lakijuristin nousi hiukset pystyhy. Se hyppäs sängystä ja truiskii pimiäs kamaris ympäri seiniä ku miäletöön. Pöytä kaatuu ja lavittat poukkooli ympärinsä, ku se ettii reikää, mistä pääsis pihalle ennenku tapethan. Viimmee sai klasin auki, hyppäs yliskamarista suinpäin pärinämaalle ja painoo paitaasillansa henkensä erestä yli aitojen ja peltojen, mettähän n'otta rapa proiskuu.
Samas kans ovenpeilit sälähti pirstaksi ja se kauhia miäs tormas kirves pystys kamarihi ja huuti jotta:
— Haa, siinä s'oli se Hilimanki uskollisuus!