Kaikkia ilahutti tuo huomattava virkeys ja siitä aiheutui hauska pakina. Kun siivooja käväisi kohentamassa uunia, sanottiin se hänellekin ja hän hymähti siihen sydämellisesti.
Liike ja puhelu käytävällä yhä vilkastui. Jo kuului sieltä päivähoitajankin ääni, kun hän neuvoi harjottelijaneitejä. He pitivät paljon hoitajastaan, ja heidän silmänsä välähtivät ilosta, kun kuulivat, että hän on taasen tulossa. Jotka voivat, kohensivat peittojaan. Se oli jonkinlainen kunnianosotus hoitajaa kohtaan.
Hänen sisään tullessaan Holma jo oli pessyt kasvonsa ja juuri niitä pyyhki, iloisesti vastaten hoitajan hyvään huomeneen. Heti alkoi hoitaja korjata vuoteita, ja ne, jotka siihen kykenivät, pesivät itse kasvonsa sill'aikaa, kun heidän vuoteitaan korjattiin. Ehdittyään perhettään kaipaavan isän luo, taitteli hoitaja varjostimen hänen vuoteensa edestä ja nosti sen pois.
— No — mitenkäs Kulmala nyt jaksaa?
— Minä jaksan oikein hyvin. Sanoinkin äsken, että pian minä lähden kävelemään.
— Kyllä teidän vielä täytyy olla vuoteessa. Minä laitankin sen nyt uudestaan.
Hoitaja haki rullasängyn käytävältä, nosti Kulmalan siihen, laittoi hänen vuoteensa, pani uudet lakanat ja muut. Kulmala pakisi kuin lapsi koko ajan, ja kun hoitaja, ensin pestyään hänen kasvonsa ja kätensä, nosti hänet takaisin vuoteelle, sanoi hän lapsellisen tyytyväisellä itsensä säälimistä ilmaisevalla äänellä:
— Niin minua nostellaan kuin pikku-poikaa vain. — Hyväntahtoinen naurunhymähdys leijaili kautta huoneen.
Holma seisoi Kulmalan vuoteen vieressä ja katseli kaihoisin silmin ulos. Hoitaja meni taas keittiöön niinkuin eilenkin. Aurinko paistoi pihan vastaisella puolella olevan rakennuksen kiiltävään peltikattoon, josta heijastui sairashuoneen ikkunoihin, luoden seinään kalpean kuvan. Holma oli juuri syventymässä sitä katselemaan, kun samassa hänen huomionsa kiintyi Kulmalaan, joka alkoi hengittää raskaasti ja katkonaisesti korahdellen. Holma katsoi häneen hetkisen ja huomautti sitten toisillekin. Heti läksi siivooja hakemaan hoitajaa. Kulmalan hengitys kävi yhä raskaammaksi ja katkonaisemmaksi, suu avautui joka hengähdyksellä oudosti ammolleen ja pää vetäytyi rinnoille päin. Silmiin tuli eloton kostea ilme ikäänkuin olisivat ne lasittuneet. Kun hoitaja ehti tulla, oli hengitys jo loppumaisillaan — muutama nykäys vielä, ja Kulmala oli kuollut. Lääkäri tuli kiireesti, mutta silloin oli kaikki lopussa, eikä kukaan voinut sille mitään. Lakana vedettiin kuolleen pään ylitse, peitehuopa vietiin pois ja niin jäi koko vuode ihan valkeaksi.
Kaksi tuntia pidettiin ruumis huoneessa ja sitten korjattiin pois. Holma istui taasen käytävän ikkunalla ja näki kun rengit tulivat sitä hakemaan jaloilla ja kantotangoilla varustetulla ruumiskirstulla. Kului hetkinen, ja he tulivat takaisin käytävälle kirstua kantaen, huulillaan hymy, joka aina näkyy, kun ihminen koettaa näyttää välinpitämättömältä todellisuudessa kuitenkaan sitä olematta, kun hän koettaa peittää syvimpiä ajatuksiaan.