— Niin menevät kuin kiveä kantaisivat, eivätkä ihmistä. Mutta kantavatko he sitten ihmistä — —? Ehkä kantavatkin vain kiveä —? Eikö ihminen ole jotakin muuta kuin ruumis, jotakin muuta kuin lihaa, luuta, verta ja aivoainetta, jotka vähän ajan päästä — mätänevät —? Voiko ihminen koskaan mädäntyä —?
Pyörryttäviä ajatuksia alkoi risteillä päässä ja hän meni takaisin huoneeseen.
— Kulmala pääsi täältä pois, eikä hänen ainakaan tarvitse enää toista kertaa tänne tulla — sanoi hänelle heti joku huoneessa olevista.
— Niin. Hänen ei tarvitse enää sairaalaan — ei ainakaan tällaiseen sairaalaan — mutta meistä ei tiedä, vaikka saisimme vielä tulla montakin kertaa. Hän pääsi pois. — Hän sanoikin kerran, kun meitä samana päivänä kuletettiin leikkaushuoneessa, että kenties pääsemme poiskin samana päivänä — ja nyt me pääsemme pois samana päivänä — — Holman ääni värisi hiukan.
Puhelun keskeytti harjottelija-neiti tullessaan käskemään Holmaa pukua muuttamaan. Holma hiukan hytkähti ja läksi pehmeästi hissuttaen.
Liikutuksella katseli hän jokaista vaatekappaletta — takkia, housuja, liiviä, alusvaatteita, Marin kutomia sukkia, mustia patiina-kenkiä ja pientä kesäistä lättälakkia. Hitaasti kävi pukeutuminen — kääreet vatsan ympärillä tekivät haittaa, ja muutenkin oli niin somaa — kun ei kolmeen kuukauteen ollut nähnytkään vaatteitaan. Ehdottomasti kääntyi suu myhäilevään hymyyn, kun pääsi valmiiksi ja päällystakki käsivarrella läksi takaisin, — ja ehdottomasti pääsi sairastovereilta ja Kulmalan sänkyä puhdistavalta harjottelija-neidiltä huudahdus, kun hän tuli huoneeseen jälleen. Kaikista tuntui miellyttävältä ja ihmeelliseltä nähdä häntä omassa puvussaan.
Kerättyään kaikki pikkukapineet, kynät, muistikirjan, rahataskun, kellon, kirjekuoret, paperit ja muut taskuihinsa, ei hänellä ollut enää muuta tehtävää kuin odottaa, koska hevonen tuodaan rappujen eteen. Mutta siihen menikin aikaa. Hän oikoili leposohvalla, käveli käytävällä, istuskeli akkunalla, kävi naapureissakin ja aina vähänväliä vilkaisi kelloon, joka nyt oli liivintaskussa eikä vuoteen karmiin ripustettuna. Kuinka hitaasti ne kellon viisarit liikkuivatkaan! Eihän se seiso? Ei se seisonut. Tuli siitä vihdoin päivällisaika. Hätäisesti ja sykkivin sydämin haukkasi hän ruokaa. Hänellä oli kiire, sillä päivällisen jälkeen hänen on heti lähdettävä. Kunhan ei vain myöhästyisi junasta. — Hän katsahti kelloonsa samalla vilkaisten levottomana ulos. — Mutta jos myöhästyisi junasta — Missähän se renkikin kuhnustelee, kun ei jo tuo hevosta. Kun ei vain olisi unohtanut. — Hän ei voinut — toisille puhellessaankin — olla yhtenään katsomatta sinnepäin, mistä arveli hevosen tulevan — ja jo alkoikin hevonen rattaat perässä nousta tallin luota pihaan. Käytävällä alettiin huutaa Holmaa.
— Ky-ky-kyyllä minä heti.
Häntä värisytti niin ettei tahtonut päällystakkia päälleen saada. Lujasti kädestä puristaen ja värisevällä äänellä pikaista parantumista toivottaen sanoi hän hyvästi jääville tovereille. Käytävällä olivat hoitaja ja harjottelija-neidit ja katsoivat iloisen ylpeästi häneen. He olivat iloisia, kun hän pääsi vihdoinkin terveenä pois sairaalasta ja ylpeitä, kun hän oli heidän hoidossaan parantunut. Hän puristi heidän käsiään ja sydämellisesti kiitteli hyvästä hoidosta. Hänet valtasi liikutus, niinkuin omaisista ja hyvistä ystävistä erotessa.
Sydämen ankarasti tykyttäessä astui hän ovesta eteiseen ja siitä pihalle. Aurinko paistoi kelmeästi, niinkuin se ainoastaan lokakuun lopulla paistaa, vieno tuuli kuiski, niinkuin se ainoastaan lokakuun kuulakkaina päivinä kuiskii. Ja hänestä tuntui, että hän on perhonen, joka vast'ikään vapautui koterostaan ja nyt lähtee vienossa tuulessa ja auringonpaisteessa lentelemään kukkaisille niityille. Ennen hän eli matona kaalinlehdellä, söi siihen reiän toisensa perästä ja aina sai olla varuillaan, ettei putoaisi alas etanain, onkimatojen ja kovakuoriaisten sekaan. Silloin hän uskoi, että kaalinlehti on koko maailma — tai ainakin ainoa, missä voi oikein elää. Mutta nyt — —