Samassa lähti hevonen menemään. Sairashuoneen ikkunoista huiskuteltiin paria nenäliinaa ja sieltä näkyi kaihoten ulos katselevia päitä. Käytävän ikkunalla näkyi kolme suurta valkeaa esiliinaa sinertävän puvun päällä. Siellä seisoivat harjottelija-neidit ja hoitaja. Hiljalleen vyöryivät rattaat pitkin koivujen reunustamaa kujaa ja niin veräjästä, jonka kummankin patsaan päässä oli lyhty, ulos maantielle.
— No niin. Nyt sitä sitten ollaan menossa kotiin. — Mutta kuinkas uneksinkaan viime yönä pimeästä metsästä ja suuresta mustasta linnusta? — Todella! Minun silmäini edessä on todellakin räpistellyt suuri musta lintu, joka on estänyt minua oikein näkemästä, ja minä olen ollut metsään eksynyt, ja lintua veriin saakka käsissäni pidellyt. Kuinka ihmeellistä! — Mutta eikö suurimmalla osalla ihmisiä ole tällainen lintu silmiä sokaisemassa? Varmasti on, vaikka ei kaikilla sellainen kuin minulla, mutta kuitenkin jokaisella omansa. Ja tätä lintua he pitelevät kiinni, vaikka pivosta veri tippuu, luullen että siinä se on elämä ja onni, kun saa tällaista lintua pidellä. Kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset sentään olemme! Meidän täytyy tulla ensin niin heikoiksi, ettemme jaksa lintua hallita, vaan täytyy laskea se menemään. Ja juuri silloin, kun luulemme kaiken menneeksi linnun mukana, huomaammekin löytäneemme oikean itsemme ja onnemme. — On se kummallista. — Niinkuin minäkin. Uskoin olevani erikoisolento muihin ihmisiin verrattuna — parempi kuin muut. Niin kauvan kuin näin uskoin ja kaikin voimin pyrin muihinkin saamaan samaa uskoa, niin kauvan en ollut vapaa enkä onnellinen. Sama se on epäilemättä muidenkin. Näyttäkööt he kuinka kauniilta tahansa, olkoot vaikka kuinka ihailtuja ja kunnioitettuja, eivät he kuitenkaan ole vapaita eivätkä onnellisia niin kauvan kuin he itse pyrkivät itseään toisten yläpuolelle nostamaan. He ovat niinkuin lehdet puussa — he eivät voi liikkua kuin rajotetulla alalla, eikä siinäkään vapaasti, muista riippumatta. Heidän maailmansa on ahdas ja rajoitettu — he ovat niinkuin madot reikiin syödyllä kaalinlehdellä. Päinvastoin silloin kun ihminen huomaakin olevansa ainoastaan ihminen, tahtoo olla etupäässä vain ihminen ja ihmisenä ihmisten joukossa näyttäytyä — silloin on hän vapaa ja onnellinen. Kohtalo voi heittää hänet maahan niinkuin irtonaisen lehden rapakkoon, tai nostaa hänet ylös niinkuin tuulispää lehden, — kaikkialla löytää hän oikean paikan. Hän on niinkuin kissa, joka aina putoaa jaloilleen heitti sen miten tahansa. Hän on vapaa! Hänen maailmansa on rajaton. Hän on niinkuin perho, joka lentelee kukasta kukkaan levittäen onnea kaikkialle ja ollen kaikkialla tervetullut. —
Hänen teki mieli rallattaa paimenpoika-aikaisia laulujaan. — Kyytimies oli jörömäisen, jopa epäluotettavankin näköinen. Ei puhunut mitään, vilkuili vain ympärilleen. Se ei varmaankaan olisi häntä ymmärtänyt, jos hän olisi sille ajatuksiaan puhunut. He eivät puhuneet kumpikaan mitään.
Maantien vieressä oli jälleen mies puoleksi riisuutuneena kyntämässä. Holmaa halutti nousta rattailta, pusertaa kosteaa multaa paakuksi kourassaan, silittää höyryävää hevosta, puristaa miehen kättä ja sanoa hänelle joku ystävällinen sana, sanoa: sinulla nauretaan, ja nauranut olen minäkin, mutta en enää naura sinulla, sinä kansasi henkivartija! — Kuitenkaan ei hän tullut niin tehneeksi, niin kauniilta kuin se tuntuikin.
Asemalle päästyään hän käsin koski hiekotettuun tantereeseen, mutta nykäisi äkkiä kätensä takaisin ja pyyhki sitä nenäliinalla.
— Ei, ei — ei se ole tätä, mutta sitä oikeaa Suomen peltoa, sitä mustan muhevaa, talonpojan hiestä kosteaa peltoa — sitä se on. — Maa — Kuinka hellä ja kärsivällinen se on! Se on halveksittu ja pilkattu — niinkuin talonpoika, joka sitä kyntää — ja kuitenkin se meidät hartioillaan kantaa ja elättää. Se ei hylkää ketään. Se on niinkuin äiti. Vielä silloinkin, kun kaikki muu on meidät jättänyt, eikä enää mistään lohtua löydy, vielä silloinkin se meidät syliinsä sulkee. Jos ihmiset sinua pilkkaavat — se ei pilkkaa. Vaikka kuinka sitä pilkkaisit, se ei sittenkään sinua pilkkaa.
Miettien katsoi hän eteensä rautatiekiskoja.
— Miten paljon ponnistuksia se elämältä kysyikään, se että sai minut tämän ymmärtämään —.
Rautatievaunun ikkunasta hän vielä silmillään seurasi sairaalaa.
— Niin. Nyt sitä ollaan kotimatkalla — ja ilman mustaa lintua. Ei Marinkaan tarvitse täst'edes silmiään pyyhiskellä kun milloin kotiin tulen. Kiitos siitä sinulle, minun koteroni, ja kiitos sille, joka minut sinuun johdatti.