Huomaamattaan nyökkäsi hän sairaalaan päin ja huokasi. Juna jyskytti omalla tahdillaan ja hänen sydämensä sykki omallaan. Ne niin hyvin sointuivat yhteen.
ENSI TAISTELU.
Jukka Mattila ja Mikku Heikkilä olivat seitsenvuotisia pojanvekaroita ja aika hyvät toverukset. Päivät päästään he olivat yksissä puuhissa: lintusilla, piilosilla, uimassa, ongella ja kaikkialla. Talvella laskettiin mäkeä Heikkilän tuvan taitse menevällä tiellä, jossa pääsi pitkiä luikuja aina joelle asti tai Mattilan pihalle, jos niin tahtoi.
Jukka oli ujo, kalpea, pikkunen poikanen, rakasti yksinäisyyttä, eikä viihtynyt suuremmassa joukossa. Ainoastaan Mikun kanssa hän viihtyi. Jos muita tuli, erosi hän joukosta ja meni yksin leikkimään kotipihalle, tai kesäisin istumaan jokirantaan myllyn taakse, suurten kivien sekaan. — Mikku oli vanhempainsa ainoa poika, terve ja punakka, viihtyi vaikka missä, mutta paraiten kuitenkin Jukan parissa.
Monta kepposta he tekivät. Mikun ei olisi sallittu kesälläkään olla ilman kenkiä, kun pelättiin kylmettyvän ja sairastuvan. Mutta kun hän Mattilaan ehti, niin heti kengät jaloista. Kerrankin lensivät Mikun saappaat ja sukat yhteen nippuun sidottuna Mattilan lutinullakosta kauvas pihaan ja olivat vähällä sattua Jukan äitiin, joka vei juuri vesiämpäriä tupaan.
— Pojat! Jukan äiti vain sanoi ja kaksi pörröistä, nauravaa päätä näkyi ullakonaukosta.
Kerran eräänä talvipäivänä oli Mikku hiukan, hiukan vain, pelmuuttanut naapurin Jaskaa ja viipyi Jukan kotona. Jassu oli mennyt hirveästi parkuen kotiinsa ja Mikku tiesi, että isoäiti, joka samalla oli Jassunkin isoäiti, kantelee hänen vanhemmilleen ja hän saa toria kun menee kotiin. Tuli pimeä. Mikku pelkäsi pimeää ja Jukkakin pelkäsi. Silloin Jukan nuorempi sisko läksi saattamaan. Hän ei peljännyt pimeää ja käsi kädessä he läksivät. Naapurin ladon edessä alkoi Jukan siskokin pelätä ja siinä he erosivat, kumpikin kipaisten kotiinsa minkä pienet jalat voivat.
Mutta sitten…
Mikku sairastui ja makasi vuoteessa. Oli kevät. Jukka leikki silloin yksin. Kaivoi puroja pelloilla oleville vesilammikoille ja saattoi siten pitkät ajat katsella veden lorisevaa juoksua.
Tuli kesä, ja Mikku yhä vain makasi vuoteessa. — Jukka istuskeli myllyn takana suurten kivien seassa.