Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt katsomassa Mikkua tämän sairastaessa. Hän ei voinut mennä, kun tiesi, että Mikku ei pääse tulemaan ulos ja kun pelkäsi, että Mikun isäkin voisi olla tuvassa, ja Jussi ja Maija, kenties vielä muitakin. Mikun äidistä hän ei olisi välittänyt …

Mutta eräänä päivänä hän löysi itsensä seisomassa Heikkilän ovensuussa, itsekään tietämättä, miten oli sinne tullut. Sen hän vain hämärästi muisti, että joku oli häntä käskenyt, pakottanut tulemaan. Tuvassa ei ollut ketään, mutta hetken kuluttua tuli Mikun äiti kamarista ja näytti iloisesti hämmästyvän kun näki Jukan.

— Onko Jukalla asiaa? — hän hyväntahtoisesti kysyi etsiessään jotakin kaapista.

Ei Jukalla mitään asiaa ollut ja Jukan pää painui alas. Emäntä meni jälleen kamariin.

Jukka seisoi kuin palaneilla jaloilla. Hän kun oli luullut, että Mikku makaa tuvassa ovisängyssä ja Mikku makasikin kamarissa. Sopiiko hänen mennä kamariin vai eikö sovi? Samassa Mikun äiti pisti päänsä kamarin ovesta.

— Tuleppas, Jukka, tänne katsomaan Mikkua!

Jukka hätkähti: Sopiiko mennä vai eikö sovi?…

— Tule nyt, tule! — Mikun äiti avasi kamarin oven puoliksi auki.

Jukan pää painui alas. Hän ei ollut selvillä, sopiiko mennä kamariin vai eikö sovi.

— No tule nyt, tule! — Ääni oli jonkun verran tiukka.