— Minäkin menen! Ei sen tarvitse meidän puolelle tulla. Ei tarvitse!
Ei jo!
Tuota pikaa oli Jukalla vaatteet päällä. Hänen onkensa oli vinninrappusilla seinää vasten pystyssä. Sen hän sivalsi sieltä ja juoksi ulos. Rapuilla tuli Heikkilän emäntä vastaan. Jukka seisahtui, sydän hytkähti ja sitten seisahti hetkeksi. Heikkilän emännän silmät olivat itkettyneet.
— Mikku on kuollut, — hän hiljaa sanoi ja purskahti itkemään, samassa kun katsahti Jukkaan.
Jukka ei sanonut mitään. Meni vain jokirantaan johtavaa polkua koettaen kuinka nopeasti hän voi juosta. Saunanseinän vierestä löytyi matoja lahon puun alta. Hän irrotti koukun, oikein porvarin koukun, korkista, kirvotti siiman vavan ympäriltä, pani madon koukkuun ja viskasi jokeen. Joki oli rasvatyyni, aurinko paistoi ja leivo lauloi. Jukka istui kivelle ja tähysteli korkkia, joka oli liikahtamatta veden pinnalla.
— Kumma kun ei näpi ja on näin kaunis ilma?
— Heikkilän Mikku on kuollut. — Ikäänkuin joku olisi sormellaan koskettanut.
— Kerrankin sain tästä samasta paikasta ainakin noin pitkän ahvenen.
— Toinen käsi osoitti toisen käden kyynärpäästä sormenneniin. —
Heikkilän Mikku on kuollut. — Ikäänkuin olisi joku lyönyt olalle.
— Jassu oli tuossa toisella kivellä, eikä saanut kuin pari kiiskiä.
— Jukkaa nauratti kovasti. — Heikkilän Mikku on kuollut. —
Ikäänkuin olisi tukistettu.
— Kun tässä hetken aikaa olen, niin kyllä minä taas vedän oikein aika ahvenen! — Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä ole käynyt häntä katsomassa!
— Ikäänkuin olisi lyöty korvalle lujalla kädellä.