Veri seisahtui, sydän lakkasi sykkimästä, eikä Jukka nähnyt ei korkkia veden pinnalla eikä lumpeen kukkia likellä rantaa.
— Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.
Se humisi kolkosti kuin puutarhan lehdettömät haavat pimeänä syysiltana. Jukka tuijotti eteensä, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään, ei auringonpaistetta eikä leivon laulua.
— Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa. Voi sinua! — Se oli kuin myrskyn vinguntaa puutarhan lehdettömissä haavoissa.
Toinenkin ääni alkoi siinä vierellä väristä hiljaa ja terävästi kuin pingotettu rautalanka tuulessa:
— Ja sinäkin olet syypää Mikun kuolemaan, kun et käynyt häntä katsomassa.
Maailma kävi mustaksi ja vaistomaisesti siirtyi Jukka pois kiveltä, ettei kaatuisi jokeen. Rintaa ahdisti, ruumis kävi hervottomaksi. Vatsassa alkoi kiemurrella ja kouristella, ja Jukka kieritteli pitkän aikaa kedolla tuskissaan.
— Minä olen surmannut Heikkilän Mikun. Jukka makasi selällään liikahtamatta, silmät auki rävähtäneinä, suu ammollaan. —
Käsin vatsaa pidellen, selkä koukussa hän läksi vihdoin laahustamaan tupaa kohti. Äiti jo näki ikkunasta ja tuli hätäisenä vastaan.
— Minun on vatsani niin kovin kipeä, — parkui Jukka minkä jaksoi. Äiti talutti Jukan tupaan, peitti huolellisesti vuoteeseen ja antoi rohtoja. Vatsankipu loppui, mutta Jukka makasi vain yhä sängyssä. Kun äiti kysyi, että ainako vain Jukka oli kipeä, vastasi Jukka, että "aina vain", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Hän ei voinut katsoa äitiä silmiin.