Ei Jukka itkenyt enää, mutta pää oli raskas, ja hän tunsi, että siellä sisässä joku itki ja että sillä on syytäkin itkeä.
Siellä itki sydän, pienoinen hellä sydän, ja se itki sentähden, kun muut äänet olivat nyt ensi kerran tukahuttaneet sen äänen. Se kenties aavisti, ettei tämä ole ainoa kerta …
* * * * *
Jukka ei uskaltanut mennä Mikun hautajaisiin. Pelkäsi, että Mikku häntä nuhtelee ja kertoo koko hautajaisväelle, ettei Jukka ole käynyt häntä katsomassa, vaikka hän niin hartaasti pyysi. Silloin kaikki katsoisivat Jukkaa, ja mihin hän silloin joutuisi — —
— En minä voi mennä, minun on vatsani kipeä, — Jukka sanoi ja jäi mummon kanssa kotiin.
Ikkunasta hän näki, kun Mikkua vietiin. Oli pitkä jono hevosia ja rattaita ja rattailla ihmisiä. Ensimäisen hevosen rattailla oli pieni, mustaksi maalattu ruumiskirstu, jonka reunoista näkyi valkoista harsoa.
— Siellä se nyt menee Heikkilän Mikku! — mummo sanoi ja huokasi. — Enkä minä käynyt häntä katsomassa, vaikka hän pyysi! Ja Mikku itki, kun en mennyt!
Jukka ei nähnyt enää kirstua, olisi mennyt pois ikkunasta, mutta mummo olisi siitä huomannut jotain. Ja Jukka katsoi tarkasti, mutta ei nähnyt mitään, ei edes heidän omaa Mustaakaan, kun mummo sen hänelle osotti.
* * * * *
Jukka ei puhunut kenellekään tunteistaan, ei äidillekään. Hän kyllä tunsi, että äiti olisi voinut lohduttaa, mutta samalla hän tunsi, että jos alkaa kertoa, niin purskahtaa itkuun. Ja hän ei kertonut, yksin vain kantoi surunsa niinkuin mies ja kärsi niinkuin marttyyri. Kukaan ei siitä tietänyt. Se oli suljettuna hänen sydämeensä ja teki sen araksi ja herkäksi. Aina kun Jukka näki jonkun surevan, tunsi hän tuskaa, mutta ei voinut ketään lohduttaa, sillä hän kaipasi itse lohdutusta…