* * * * *
Kalpea poikanen on kasvanut mieheksi, mutta yhä vieläkin hän muistelee ensi taisteluaan. Senjälkeen tapahtuneet taistelut eivät ole voineet sen muistoa himmentää, pikemmin päinvastoin. Yhä vieläkin itkee sydän, ja itkee sitä, kun ihminen on niin miehekäs, ettei kuule sydämensä hellää kieltä, ja kuitenkin kärsii hän tästä miehekkyydestä itse, ja tuottaa sillä muillekin kärsimyksiä.
JEKKU-KUSTAA.
Ihmiset tässä maailmassa voidaan jakaa kolmeen ryhmään: täysijärkisiin, täysihulluihin ja niiden välillä oleviin, joita kansa sanoo löylynlyömiksi. Näiden eri ryhmäin väliset rajat eivät ole lainkaan selvät, päinvastoin ne ovat hyvinkin hämärät. Voidaan väittää niinkin, ettei täysijärkistä ihmistä ole olemassakaan, samoinkuin ei täysihulluakaan, sillä järjellisyyden korkeinta, viimeistä huippua ei liene kukaan saavuttanut, enemmän kuin hulluudenkaan äärimmäistä rajaa. Mutta löylynlyömiä — niitä on. Melkein jokainen ihminen on jonkun toisen mielestä tavalla tai toisella löylynlyömä.
Kustaa Heikinpoika Smullbakista ihmiset sanoivat, että hän on löylynlyömä ja nimittivät häntä Jekku-Kustaaksi, ties mistä syystä. Hän oli pieni, ketterä mies, kasvot leveät ja matalat ikäänkuin joku olisi niitä kättensä välissä pusertanut, toisella päälaesta painaen, toisella leuan alta. Pienet silmät vilkuilivat matalan, tuuhean tukan reunustaman otsan alla, joka oli tavallista enemmän taaksepäin luisu. Nenä oli leveä ja matala sekin kuin joku muhkura poskien välissä. Kenties ihmiset moittivat hänen päätään ja senvuoksi haukkuivat häntä Jekku-Kustaaksi. Koiramainen nimi se vain oli, johtukoon mistä tahansa.
Kustaa Heikinpoika Smullbak palveli renkinä Ylivarsilan nuorella isännällä. Samaan aikaan oli siellä piikana Tupun Leena eli kirkonkirjain mukaan Leena Tuomaantytär Ketkar, — roteva, miehekäs nainen, josta ihmisillä oli paljon puhumista, varsinkin kylän pojilla, kun raitilla ja riihien luona korttia pelasivat. Pojat sanoivat, että Leena olisi erittäin kernas ottamaan miehen itselleen. Siitä ei nyt kuitenkaan tiedä mitään mennä päättämään, sillä niin pojat sanovat kaikista tytöistä.
Ylivarsilan nuori isäntä oli jäsenenä kaikissa komiteoissa, hoitokunnissa ja lautakunnissa, ja Kustaa ja Leena saivat paljon olla kahden päiväkunnalla kauniina kesäpäivinä takamailla. Heidän luhtinsa olivat samassa rakennuksessa, Kustaan luhti viimeisenä ullakon perällä ja Leenan ensimäisenä kun rapuilta noustiin.
Syksyiset yöt ovat pimeät ja yksinäiset, ei näe nenänsä päähän, ei kuulu kuin hiljainen veden tippuminen räystäistä ja sateen tuhina, sekä silloin tällöin yksinäisen ohikulkijan loiskuvat askeleet lokaisella tiellä. Toisinaan taasen myrsky pauhaa niin ettei kuuluisi vaikka mitä tehtäisiin. Silloin on aina turvallisempaa kaksin kuin yksin.
Kaikkien tekijöitten summa oli se, että eräänä iltana — se oli pyhäinpäivän maanantaina — Leenan luhdista kiilui valkea, mutta ei Kustaan luhdista. Leena jo makasi ja Kustaa istui vuoteen laidalla kädessään kaksi tyhjää kukkaroa, joista rahat oli levitettynä Leenan rinnoille peiton päälle. Siinä oli heidän kummankin viimevuotinen palkka ja ensi vuoden pestuurahat. He ovat edelleenkin molemmat Ylivarsilassa ja nyt he neuvottelevat, mitä Kustaa toisi Leenalle kihloiksi, kun huomenna menee isännän kanssa rukiita kaupunkiin viemään. Sovittiin niin, että hän tuo sormuksen, oikein kultasormuksen, korvarenkaat ja ruskean, punakukkaisen silkkihuivin.
— Sitten sinä menet pyytämään Matinniemen vaaria itsellesi puhemieheksi, otat kihlat mukaasi ja yhdessä tulette minua kosimaan. Silloin sinä sitten annat minulle kihlat, — neuvoi Leena.