— Kyllä, — myönsi Kustaa.
Asia oli siis päätetty, ja Kustaa riisuutui Leenan viereen nukkumaan.
Kustaa teki kaikki tunnollisesti niinkuin oli sovittu, ja keskiviikko-iltana hän sitten kääri silkkihuivin huolellisesti kokoon ja pisti takkinsa povitaskuun. Sormuksen ja korvarenkaat hän pani tyhjään tulitikkulaatikkoon, jonka pisti liivintaskuun, ja pyhäpukuun puettuna hän läksi Matinniemeen.
Vaari istui pöydän ääressä illallistaan syöden pienen läkkilamppu-tuikun valossa.
— Hyvää iltaa, — tervehti Kustaa reippaasti.
— Iltaa, iltaa, — vastasi vaari pitkään, terottaen katsettaan paremmin nähdäkseen.
— Ka, Kustaako siellä onkin. On niin pimeä — tuo lamppu valaisee niin huonosti, ettei paljon näekään. — Vaari söi, puheli ja tyhjensi tuolilta vaatteita sänkyyn.
— Kustaa käy istumaan!
Kustaa istui tuolille suu arvokkaassa mutistuksessa, nosti vasemman säären oikealle polvelle ja laski kädet siihen päälle. Leena oli neuvonut, ettei heti ovesta saa asiaansa huutaa, se näyttäisi niin kovin touhuiselta. Pitää ensin istua ja puhella muita asioita. Ja Kustaa istui, mutta ei hoksannut, mitä muita asioita tässä nyt pitäisi jutella.
— Siellä on kovasti rapaa nyt, — sanoi vaari nostellen ruokakuppeja pöydältä pois.