— Niin meinaan itsekin, että mistä se juuri parempikaan tulisi.
— Ei mistään, ei mistään. Minä panen vain takin päälleni, niin lähdetään sitten. Vai Leenaa se Kustaa. — Aina se vakka kantensa katsoo. Joko sitten mennään?
He lähtivät ulos. Vaari lukitsi kamarinsa ja pisti avaimen taskuunsa.
— Vai tänään se Leena käski tulla. Vaarilla oli veitikka suupielessä, kun tuli pihalle.
— Tänään se käski.
— Jaahas.
Leena oli äitinsä luona vapaaviikkoaan viettämässä, ja sinne ohjasivat vaari ja Kustaa kulkunsa. Rapaa karttaakseen he menivät kautta pihain, nurkkain taitse, porrastettujen aitain ylitse vasikkahakoihin ja taas pihaan, porraspuuta laskuojan ylitse, siitä pellonpiennarta ja vihdoin kivisen, nurmea kasvavan mäen poikki, jonka syrjässä Leenan äidin mökki oli.
Leena kainosteli ja punasteli ja oli hämmästyksissään niin että Kustaakin hämmästyi Leenan hämmästystä. — Eikö Leena enää muistakaan? — Suu ammollaan katseli hän, kun vaari puhui hänen puolestaan, hänen hyvistä ominaisuuksistaan. Ei vaari unohtanut hänen ketteryyttäänkään: Ottaa vaikka jäniksen juoksusta kiinni, ja kuka tietää, vaikka vielä talonkin ottaisi, jos saa. — Hänen pienen kokonsakin vaari otti huomioon: — Ei koko maailmaa sisäänsä aja, eikä siinä virstottain verkaa tarvita, kun hänelle puku tulee. Ei rakenna riitoja eikä vaimoaan pellolle nakkaa. — En tahdo tässä nyt sen enempää sanoa, vaan vakaasti ja rehellisesti kysyn sinulta, Leena Tuomaantytär Ketkar, tahdotko tulla tämän Kustaa Heikinpoika Smullbakin kihlatuksi morsiameksi?
Vaari pani kätensä ristiin rinnoille, siirsi oikean jalan vasemman edelle ja asettui juhlallisesti nojaavaan asentoon seisomaan.
Leena oli koko ajan hypistellyt esiliinaansa silmät maahan luotuina ja yrittänyt kainouden punaa poskilleen. Hiljaa hän vastasi niinkuin virsikirjassa sanotaan: