— Tahdon.
Vaari kääntyi Kustaan puoleen.
— Onko sulhasella kihlat mukana?
— On.
Kustaa havahtui kuin unesta, kaivoi hätäillen huivin povitaskusta ja tulitikkulaatikon liivin taskusta ja työnsi ne Leenan kouraan.
— Sitä rahaakin jäi — tässä on sinun osasi, — ja Kustaa pisti kukkaronkin Leenan käteen.
Leena levitti huivin pöydälle ja pudotti tulitikkulaatikosta sormuksen ja korvarenkaat sen päälle. Niitä sitten katseltiin ja ihailtiin.
— Siinä vasta sulhanen on! Ostaa ensin tuollaiset kihlat ja vielä tuo rahojakin! Ei sitä vain joka poika niin teekään, eipä vain! — kehui vaari.
Kustaan oli niin hyvä olla — kun aina vain kiitellään ja kehutaan. Tuo vaarikin! — Hyvä mieli sitä oli muillakin. Leena keitti kahvia hyvätuulisesti naurahdellen ja sormustaan katsellen. Leenan äiti jutteli toimessaan, haki leipurista vehnäsiä ja pesi kahvikuppeja. Kahvit juotua läksi vaari kotiin, mutta Kustaa jäi vielä Leenan luo.
Kustaa oli nyt siis kihloissa, puolittain ukkomies jo, ja alkoi tästä alkaen etsiä etupäässä isäntien seuraa. Istuskeli sunnuntaisin heidän joukossaan ja kuunteli, kun he häntä kehuivat, taputtelivat olalle ja kehuivat, kuinka hän oli osannut oikeaan vaimon vaalissa. "Kun maailmallekin joudutaan kulkemaan, niin ei muuta kuin Leena ottaa Kustaan selkäänsä ja kantelee pitkin tietä." Kustaa naureskeli ja oli hyvällä mielellä. "Leikkisiä miehiä nuo isännät."