Ensimäisen adventtisunnuntain lauvantaina läksivät Leena ja Kustaa pappilaan kuulutuksia ottamaan. Isäntä antoi hevosen — nuoren mustan — ja vieterirattaat, tulipa vielä rappusillekin ja ampua pamautti aika latingin. Musta säikähti sitä ja porhalti kovaan juoksuun kaula ylpeässä kaaressa. Routiintunut tie kolisi ja jymisi. Joka talon ikkunoihin ilmestyi naamoja ja ruutua vasten painetulta nykeröneniä. Matinniemen renki sieppasi pyssyn seinältä ja ampua mojautti, kun Kustaa ja Leena ajoivat ohi. Leena koetti saada kasvoilleen ja asentoonsa asianmukaista ilmettä, tyyntä, vakavan välinpitämätöntä juhlailmettä, samalla syrjäsilmällä tehden huomioita ja ne ajatuksiksi kooten.
— Sormikon vanhatpiiatkin, kaikki neljä kappaletta, töllistävät niinkuin lehmä uutta veräjää. Kenties söisivät jos saisivat. Miehen nekin ottaisivat jokainen, kun vain saisivat, mutta se on paha, kun ei kukaan huoli. — Ja Tarvolan Tuppukin tirkistää ikkunapielestä! Mokoma! Tarjosit kerran minulle rahaa, pyysit ja haukuit ja sanoit, etten minä kuitenkaan koskaan miestä saa. Nyt sen näet — muutama herasilmä! — Ja nyt sen näette jokainen. Kyllä te olettekin minulle nauraneet ja vanhanpiian aineeksi nimitelleet! Nyt näette, tuliko vanhapiika — tuliko jo!
Leena kohensi itsensä vielä parempaan asentoon ja singautteli teräviä silmäyksiä sivuilleen. Kustaa istui juhlallisen pönäkkänä ja hoiteli ohjaksia vakavalla arvokkuudella. Tie pujottausi metsään ja siitä alkoi pitempi, taloton taipale.
Kylän ohi päästyä Leena vapautti itsensä juhlamielestä ja alkoi silmäillä Kustaata, joka yhä istui juhlallisen pönäkkänä, kasvot hyvän mielen vääntämässä leveässä muhoilussa, mikä teki ne hieman hullunkurisen näköisiksi. Hiljaisuus, totisena tien vierillä seisovat huurteiset puut ja kuulakka ilma vaikuttivat hellyttävästi Kustaan mieleen, vääntäen yhä enemmän hänen kasvojaan. Leenassa heräsi voittamaton halu ivata häntä ja suututtaa hänet. Häntä kiukutti Kustaan loistava hyvätuuli:
— Istuu tuossa niinkuin tässä nyt hänen armostaan matkassa oltaisiin. Ihmiset aina ihmettelevät ja sanovat, että kun tuollaisen miehen otat, että olisi ennemmin ilman, jos ei parempaa saa. Enkö minä sitten olisi parempia saanut? Enkö olisi? Olisinpa vainkin!
Mutta hän ei saanut itseään siitä vakuutetuksi oikein varmasti. Pohjalla tuntui arka, kiusottava epäilys ja kylässä vallinnut varmuus ja itseluottamus muuttui katkeramieliseksi epävarmuudeksi. Hän vilkaisi taas Kustaaseen, joka selkä kenossa istuen molemmin käsin piteli ohjaksia, huonoissa silloissa ja tien käänteissä arvokkaasti tyynnytellen hevosta. Leenan sisässä kuohahti.
— Luuleekohan se olevansa kauniskin, kun noin naama loistaa? Mutta odota! —
Leena nojautui istuimen selustaan, asetti kädet ristiin rinnoilleen ja katseli ylös sivulleen.
— Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa — Jekku-Kustaa. —
Leena katsoi alta kulmain, mitä Kustaa tästä arvelee. Kustaa säpsähti ja säikähtyneen tavalla katsoi Leenaan. Leena ei ollut huomaavinaankaan, sivuilleen vain katseli.