Kustaa alkoi kääntää hevosta ja Leenalle tuli hätä.
— Minun Kustini, kaunis Kustini, aja nyt vain! En minä sinua nimittele. Mennään nyt vain pappilaan!
Leena taputteli Kustaata poskelle hyväillen ja makeasti puhellen, ja
Kustaa ilostui. Asettui jälleen oikein istumaan ja käski Leenaa:
— No — pidä nyt, Leena, minun polvestani kiinni, niin ajetaan lujaa!
Leena tarttui Kustaan polveen ja Kustaa huitasi hevosta ohjasperillä. Se alkoi juosta ja Kustaan kasvot muhoilivat vielä äskeistäkin enemmän. Huulet vetäytyivät pitkälle torvelle ja sieltä kuului vihellyksen tapaista pihinää. Se herätti taas Leenassa kiukkua, eikä hän voinut sitä pidättää, vaan alkoi jälleen kuin itsekseen sanoa:
— Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa — jolla on pääkin niinkuin koiralla.
— Tpruu, musta! En minä tulekaan sinun kanssasi, Leena, kun sinä aina nimittelet.
— Ei, — en minä nimittele.
— Nimittelet sinä. Käännytään takaisin! Itkusta väristen alkoi
Kustaa taas kääntää hevosta, mutta Leena tarttui toiseen ohjakseen.
— Älä nyt, Kusti — minun oma Kustini! Aja nyt vain!