— En aja! Takaisin käännyn, — kun sinä aina nimittelet.
— En minä enää nimittele. — Leena kiersi toisen kätensä Kustaan kaulaan, toisella vetäen ohjaksesta, ja pani makeimman äänensä matkaan.
— Minun Kustini — kaunis Kustini, aja nyt vain!
Ja Kustaa heltyi jälleen. Hellitti ohjasta ja käski Leenaa:
— No mennään sitte. Ota taas, Leena, minun polveeni kiinni, niin ajetaan lujaa!
Leena teki niin, ja taas alkoi musta juosta. Tuota pikaa olivatkin he kirkonkylässä, ja kun ihmiset tulivat ikkunoista katsomaan, palasi Leenan varmuus ja itseluottamus. Tyytyväisenä vilkui hän ikkunoihin ja Kustaaseen, joka istui pönäkästi, vaikka ei niinkään muhoillen kuin metsässä tultaessa.
Niin ajoivat he pappilaan ja suoriutuivat sieltä kaikella kunnialla, ja niin purjehtivat he, Kustaa ja Leena, avioliiton satamaan täydellä höyryllä eivätkä murskanneet itseään eivätkä onneaan väylässä oleviin kareihin. Joulunpäivinä vietettiin häät — oikein rahahäät — Ylivarsilan tuvassa, ja vuoden loppuun palveltuaan he muuttivat asumaan häissä saaduilla rahoilla ja palkkasäästöillä ostettuun tupaan kylän laidassa, jossa sitten alkoivat elää itselleen.
Kustaa kulki talokkailla töissä, talvella hakkuilla ja kesällä ojia luomassa ja maita raivaamassa. Leena oli enimmäkseen kotona milloin mitäkin työskennellen, paitsi elonkorjuu-aikoina, jolloin hänkin oli joka päivä päiväläisenä milloin yhdessä milloin toisessa talossa. Eräänä syksyisenä päivänä hän taas istui yksin pirtin peräikkunan vieressä ja kutoi sukkaa. Kustaa oli Matinniemen Sarakorvessa suota pelloksi kuokkimassa ja Leenan kävi päivä pitkänlaiseksi, kun vielä sataa tuhraili koko pitkän päivän. Leena haukotteli ja oikoili käsiään jääden ulos katsomaan. Silloin pisti hänen silmäänsä vaalea esine nurmikolla, ei aivan kaukana tuvan seinustalta. Leena ei muistanut ennen siinä mitään tuollaista nähneensä eikä voinut olla, ellei mennyt katsomaan.
— No mutta — niinpä se on kuin palvattu lehmän lapa! Mistähän se siihen on tullut? — Leena joudutti itsekään huomaamatta askeleitaan ja löysi — lahon koivunkannon, joka oli aina ollut samassa paikassa. Nyt oli vain sade huuhtonut siitä lian pois.
— Ryökäle!