Leena oli viskaamaisillaan kannon, kuka tietää kuinka kauvas, mutta samassa älysi jotakin ja pidätti kätensä. Hän vei kannon tupaan, pyyhki sen ja pani kaappiin alkaen uudestaan kutoa sukkaa itsekseen naurahdellen.
Oli jo jokseenkin pimeä, kun Kustaa tuli kotiin. Leena näki hänen vakavan tyytyväisenä pyyhkivän jalkojaan pihalla ja nosti kiireesti kannon pöydälle, sekä siihen viereen silakkakupin ja piimätuopin alkaen tehdä tulta takkaan. Kustaa tuli hiljalleen tupaan ja asetti verkkaisilla liikkeillä laukkunsa naulaan ja kintaansa muurin olalle. Leena oli toimessaan tulen virittämisessä.
— Mitä sinä nyt aijot, Leena, keittää, kun tulta teet? — Kustaa kysyi niinkuin lapsi äidiltään.
— Kahvia aijon keittää. — Saa tässä sitäkin toisinaan olla.
— Vai oikein kahvia! Vai kahvia! — Kustaa hykerteli hyvillämielin käsiään.
— Mene nyt syömään! Siellä on lihaakin pöydällä. — Leenan ääni oli hyväntahtoinen.
— Lihaa! Mistä Leena lihaa on saanut? Oikeinko oikeaa lihaa?
Kustaan silmät rävähtivät selälleen ja hän katsoi vuoroin Leenaan, vuoroin pöydälle. Sylki valahti suuhun ja hän tunsi palvatun lehmänlihan makua.
— Kantolan emäntä sitä toi palkaksi niistä leikkuupäivistä, jotka minä olin siellä leikkuuaikana.
— Vai olet sinä, Leena, lihaakin saanut! Kyllä sinä olet! Pitääpä sitä mennä syömään! — Hyvillään maiskutteli Kustaa huuliaan ja istui pöydän taakse ensin huolellisesti pantuaan lakkinsa penkille. — Tarvitseeko nyt syödäkään silakkaa?