— Ei tarvitse. Syö nyt vain lihaa, kyllähän sitä silakkaa aina saa.
— Leenalla oli jo kahvipannu tulella.
— Mutta etkö sinäkin, Leena, tule syömään? Olisi niinkuin somempi syödä yhdessä.
— Minä juuri äsken söin. Syö nyt vain sinä, että huomenna taas jaksat kuokkia.
— Kyllä.
Kustaa otti tupestaan puukon ja seisaaltaan leikkasi palan "lihaa" ihmetellen, kun on murakkaa. Mursi leipää, arvokas rypistys suupielissä ja haukkasi kumpaisestakin palan. Pureksi ja maisteli ja alkoi miettien tuijottaa eteensä pöydälle, käänsi "lihaa" ja tarkasteli sitä, koetti käsin ja taas alkoi pureksia, vielä tiukemmin katsoen eteensä.
— Mutta, Leena! Onko tämä lihaa — eikö tämä ole kanto vain?
— Kanto! Mitä sinä höpiset? Lihaa se on — Kantolan aitasta. Syö niin että maistat.
Kustaa alkoi uudelleen pureksia. Pureksi ja pureksi ja jo nielaisikin. Leena purskahti nauramaan. Kustaa katsoi häneen hievahtamatta, hullunkurinen pettymyksen ilme kasvoillaan.
— Sinä taas narraat minua.
Alakuloisesti pisti hän puukon tuppeensa ja alkoi hiljalleen pureksia silakkaa ja leipää nälästä kurisevaan vatsaansa.