Kustaa ei koskaan raivostunut eikä ollut pahalla tuulella, ei edes nyrpeillä mielinkään kuin toisinaan vähän aikaa, jos Leena oikein pahasti häntä "vippasi". Tavallisesti oli hän tyyni ja tyytyväinen, eikä tuntenut milloinkaan mitään kaipausta, jota ei voinut tyydyttää — kun vain leipää oli riittävästi.
Ylimmilleen nousi hänen tyytyväisyytensä silloin, kun heille syntyi poika. Päivät päästään aherteli hän huulet pitkällä torvella ja hiljalleen vihelteli ja yksin ollessaan hymyili. Iltaisin ja sunnuntaisin piti Kustaa yksinoikeutenaan keinuttaa kätkyttä. Siinä hän istui kaiket vapaat aikansa, usein soikin toisella jalalla kätkyttä keinuttaen. Varovaisesti otti hän toisinaan pojan polvelleen ja piteli niinkuin kallista korua, joka pienimmästäkin kosketuksesta hajoaa, tarkasti selitellen Leenalle jokaista lapsen liikettä ja oikein pyytämällä pyytäen häntä katsomaan, kun poika jotakin erikoisempaa teki, tavotti piippua hänen suustaan tai repi häntä parrasta ja muuta sellaista. Jos Leena vähän aikaa oli poissa tuvasta, oli Kustaalla kerrottavana pitkät jutut pojan sillä aikaa tekemistä metkuista, kuinka se oli potkinut, käsiään huitonut ja yrittänyt jo puhuakin. Kun poikanen toisinaan ratkesi itkemään, oli Kustaan ihan surkea olla. Neuvottomana hän puuhaili edestakaisin, hätäili ja huokaili, melkeinpä itki hänkin — ja taas oli hän huulet torvella ja lohdullisena pakisi, kun lapsi tyyntyi itkemästä.
Se oli rattoisan onnen aikaa Kustaalle, mutta sitä ei kestänyt iäti — sitäkään. Kustaa sairastui. Viikkomääriä hän makasi vuoteessa, kutistui ja kuihtui joka päivä. Rintakehä painui sisään, vatsa pöhöttyi, eikä ruoka maittanut — sellainen ruoka kuin Leenalla oli antaa, sillä Kustaan sairastuttua oli puute vakinainen vieras mökissä. — Yhä heikommaksi ja yhä laihemmaksi kävi Kustaa. Silmät painuivat kuopille, jalat paisuivat, mikä kansan keskuudessa on jokseenkin varma kuoleman merkki. Kylän jumaliset eukot, jotka kulkivat Kustaan vuoteen vieressä puhumassa ja veisaamassa, neuvoivat Leenaa, että olisi haettava pappi, varsinkin kun Kustaa ei näyttänyt heistä yhtään välittävän. Seinään päin vain kääntyy ja näyttää yrmeältä, "vaikka he ainakin kyllä koettavat sen kuin Jumala on heille lahjoja antanut".
— Kuolee se tuosta kuitenkin, niin että on parasta aikanaan laittaa pappi. Sitten ei ainakaan jää itsellesi mitään vaivoja eikä sinun tarvitse pelätä — kuiskivat he Leenalle, joka välinpitämättömän näköisenä hoiteli poikaa uunikivellä istuen. Eukot kääntyivät vielä sairasta katsomaan itkuisilla silmillään, kallistivat päätään, panivat kätensä ristiin ja sydämen pohjasta huokasivat. Sanoivat hyvästi ja Herran apua toivottaen hartaina poistuivat.
Leena seurasi eukkojen neuvoa ja läksi heti, poika huolellisesti käärittynä hameisiin ja saaleihin, kylään kuulustamaan, kuka lähtisi hakemaan pappia. Ylivarsilan isäntä läksi heti, ja Leena kiiruhti siistimään tupaa.
Pappi — itse kirkkoherra — tuli, astui tupaan juhlallisen hartaana ja tervehdittyään, niinkuin asianmukaista oli, asetti ehtoollisastiat pöydälle, jolle Leena oli levittänyt valkean pellavaliinan. Pantuaan päällystakkinsa penkille, josta Leena sen nosti naulaan, kävi kirkkoherra Kustaan vuoteen luo, kohmettuneita käsiään hieroen.
— No — mitenkäs voitte nyt? — kysyi hän ystävällisesti Kustaalta.
Kustaa oli puolihorroksessa ja havahtuen kysäisi:
— Mitä?
— Kuinka jaksatte nyt?
— Huonosti, hyvä rovasti, — huonosti. — Kustaan ääni nytkähteli itkusta.