— Vai huonosti. Noo — kuinka on — joutaisitteko kuolemaan jo vai — —?
— Ei, hyvä rovasti — en joutaisi kuolemaan. Paljon on vielä halkojen hakkuuta, Kantolan metsässäkin jäi kesken. Ja Leena ja poika, minne he joutuisivat, jos minä kuolisin?
Rovasti ällistyi — tällaista ei hän ollut ennen tavannut. Kustaa jatkoi hätäillen ikäänkuin olisi pelännyt, että jos ei nyt käytä tilaisuutta, menee viimeinenkin toivo:
— Se on niin pikkuinen se poika-raukka — minne se joutuu, jos minä kuolen. — Ei hyvä rovasti — — Leena, tuoppa se poika tänne!
Rovasti oli neuvoton — hieroskellen miettien käsiään.
— Niin no — tuota — Tahtoisitteko ottaa vastaan Herran pyhää ehtoollista?
Kustaan silmät välähtivät heikosti ja ilostuen hän kysäisi:
— Paranisikohan siltä?
Leena toi poikasen, joka viattomana huitoi käsiään ja jalkojaan ja jokelteli.
— Voi, katsokaa, rovasti, tuota pikkuista poikaa, — katsokaa — ei, minä en jouda kuolemaan.