Kustaa yritti kurottautua lasta kohti, mutta kun ei jaksanut, niin purskahti itkuun.
— Mutta ajatelkaahan nyt, Kustaa! Teillä on oma kuolematon sielunne, joka tulee joutumaan ikuisen vaivan sijaan, ellette tee parannusta ja palaa oikealle tielle niinkauvan kuin se on vielä mahdollista.
Rovastin äänessä oli jo tiukempi sävy, joka saattoi Kustaankin kärsimättömäksi.
— Mitä minun on lukua — joutukoon minun sieluni minne tahansa, kun vain ei tuon poikasen pahoin kävisi. — Ei — parantua minun täytyy. —
Kustaa riuhtaisi itseään ja purskahti taas katkeraan itkuun.
— Te olette mahdoton käymään vieraaksi Herran armopöydän ääreen. —
Kiivaalla liikkeellä kokosi rovasti kapineensa ja poistui tuvasta, ja Leena näki, miten hän kiipesi rattaille ja Ylivarsilan isäntä läksi häntä takaisin viemään.
Seuraavana aamuna, juuri kun keväisen auringon ensimäinen säde pujahti ikkunasta tupaan, nukahti Kustaa rauhaisasti kuolon uneen niinkuin työnsä tehnyt päivämies. Koko yön oli hän hourinut ja ollut kiihkossa, joka kulutti hänen voimiaan niin ettei hän enää jaksanut tulla tajuunsa ollenkaan, vaan siihen vaipui.
Kun eukot saivat kuulla Kustaan kuolleen ja mitä hän oli rovastille sanonut, valtasi heidät pyhä kauhistus, että Kustaan sittenkin täytyi kuolla niin — paatuneena.
— Ja niin monta kaunista virrenvärsyä kun minäkin sille veisasin ja niin monta koriaa ja kallista Herran sanan paikkaa luin! — Hjoo, hjoo — Kun se häjy saa oikein ihmisen valtaansa, ei siinä auta papinkaan mitään, — huokaili Kantolan emäntä, kun oli Sormikossa juttelemassa tästä ja muistakin kylän "uusista".