ELÄMÄNTARINA.
Kun Mirri ensi kerran alkoi katsella tätä maailmaa pyöreillä ruskeilla silmillään, oli sen ensimäinen havainto kirjava emo, jota se imi ja joka makasi käppyrässä sen ympärillä. Toinen havainto oli ruskea riepukasa alla, matalat, pienireikäiset laidat ympärillä, ja rajaton tyhjyys yläpuolella. Emon povi oli lämmin ja emon turkki hieno — siinä oli niin suloinen ja turvallinen uinailla. —
Näin meni vähän aikaa, ja Mirri alkoi kävellä. Silloin kävi kori ahtaaksi. Mirrin teki mieli nähdä maailmaa siellä ulompanakin ja se kapusi korinlaitaa vasten pystyyn. Mikä ääretön avaruus siellä levisikään silmäin eteen — harmahtavaa tasankoa niin pitkälle kuin silmä kantoi ja pitemmällekin! Mirrin päätä huimasi, kun hän katsoi korinlaidan ylitse.
Sieltä etäisyydestä se kuului se tuutilaulua muistuttava äänikin, ja sieltä ne kuuluivat muutkin äänet, joita Mirri tähän saakka oli ihmetellyt. Nytkin sieltä raikui Mirrin pikku korvia järisyttävä ääni, toisenlainen kuin emon. Suuri haamu, josta ääni kuuluikin lähtevän, tuli Mirriä kohti. Mirri tunsi, mitenkä suuri käpälä — monta vertaa suurempi kuin emon — puristui sen ruumiin ympäri ja nosti sitä. Mirri sätkytti pienillä jaloillaan ja parkui minkä jaksoi. Ja kun käpälä laski sen irti, parkui se yhä — sillä nyt oli Mirri joutunut sille harmahtavalle tasangolle, jossa ei ollut laitoja missään. Tasanko tuntui kovalta ja kylmältä jalkoihin, ja siellä tuoksui kokonaan toiselta kuin korissa. Eikä Mirri uskaltanut kuin yhdessä kohti pyöriä ja parkua. Se tunsi itsensä niin turvattomaksi, — emoakaan kun ei näkynyt, suuria haamuja vain liikkui, kummat äänet koskivat korviin, ja tasanko tärähteli, kun ne suuret olennot liikkuivat.
Mirri ehti parkua jo itsensä väsyneeksi, kun sama suuri käpälä taas tarttui häneen ja julmasti emoa matkien nosti takaisin koriin. Siellä oli turvallinen ja lämmin, siellä oli Mirri kotona. Pian tuli emokin kotiin ja nuoli puhtaaksi Mirrin, joka surkeasti parkuen kertoi, missä hädässä oli ollut. Mutta kun emo laskeutui makaamaan ja alkoi laulaa tuutulaulua, etsi Mirri nisän ja hiljalleen maiskutellen ja käpälillään painellen alkoi imeä. Siinä emon povella oli niin suloinen uinailla.
Kului taas vähän aikaa, ja Mirri jo nauroi sille hädälleen, jota oli tuntenut ollessaan ensikertaa lattialla, sillä harmahtavalla tasangolla. Nyt se uskalsi jo laukata etäälle kotoisesta korista, pitkin ja poikin, sekä huomasi, ettei tasanko niin rajaton olekaan. Mirri nauroi, oikein makeasti nauroi silloisille haamuilleenkin — eiväthän ne mitään haamuja olleet! Jussi, Miska, Littu, isä ja äiti vain. Jussin on tapana heittää Mirrin kanssa palloa tai rukiintähkää perässään vetäen hyppiä ympäri tupaa, ja Mirri laukkaa perässä tähkää kiinni tavotellen. Heillä on hauskaa!
Kun Mirri väsyy, kipuaa hän Jussin polvelle ja nukkuu siinä, tai
Miskan, tai Litun, tai isän tai äidin — ellei Jussi ole saapuvilla.
Silloin Mirriä silitellään, sille puhellaan ja Mirrin on niin hyvä
olla. Painelee käpälillään pehmeästi, oikoilee ruumistaan ja kehrää.
Joskus iltasin on Mirri oikein vallaton. Kiipee polvelle ja viattomana alkaa takin nappia suuhunsa sovitella, samalla syrjäsilmällä seuraten takin omistajan kasvojen liikkeitä — ja yht'äkkiä iskee takin omistajaa leukaan. Mirri ymmärtää, — tai sille tuntuvalla tavalla osotetaan, ettei se ollut oikein tehty, ja samassa se jo mennä viilettää häntä sojona tuvan toiselle laidalle.
Sieltä se sitten tulee vähän ajan kuluttua julmana, kynnet harallaan, selkä köyryssä, selkäkarvat pystyssä; häntä porhollaan se kiekauttelee sivuttain, korvat luimussa ja silmäterät pyöreinä. Ennenkuin kukaan osaa aavistaakaan, on se jo kiivennyt Miskan olalle. Siellä se sitten pyörähtelee, kurkistelee veitikkamaisesti Miskaa silmiin, läjäyttääpä korvallekin ja samassa jo on Miskan pään päällä ja sieltä pyyhkii Miskan nenää. Kun Miska uhkaa lyödä käsissään olevalla haravan-ainespuulla köyristää Mirri selkänsä, hyppää alas ja jo taas mennä viilettää kaapin sivulle.
Uskaltaapa se toisinaan isällekin tehdä tällaisia kolttosia — siksi demokraatti se on.