Tästä sai Mirrikin kärsiä, sillä se ei ollut oikein ihmisten tavalla siisteyttä rakastava, käyttihän vain sänkyjen alustoita, kaappien taustoita ja muita sellaisia.
Ennen lattian pesua sitä naisetkin katsoivat noin vain läpi sormien. Toruttiin kyllä, mutta ei sen pahempaa tehty. Olihan Mirri vielä niin pieni. Mutta pesun jälkeen menettelytapa muuttui, — olihan Mirri jo niin iso, että sen pitäisi vähän ymmärtää.
Koko seuraava päivä sitä vainottiin kuin karkulaista. Jos vähänkin pistäytyi sängyn alle, tai kaapin taakse, oli Littu heti perässä ja kyyditsi ulos, vieläpä löikin. Mirri hyppäsi liiterin alle piiloon, istui siellä hetkisen surumielisenä ja läksi jälleen tupaan. Ovi avautui heti ensi pyynnöllä.
Hetken leikki Mirri lattiamatossa olevan reiän kanssa ja pujahti sängyn alle. Mutta Littu oli perässä, otti kiinni ja viskasi menemään rappuja alas, niin että Mirri satutti päänsä. Hädissään vetäytyi se rappujen alle, istui vanhan luudan viereen ja itki.
Siellä alkoi tulla kylmä. Mirri nousi arasti rappusille ja istui väristen ison aikaa, ennenkuin uskalsi mennä sisälle pyytämään. Eikä nyt tultukaan heti avaamaan, vaan sai Mirri parkua äänensä sorroksiin, ennenkuin pääsi tupaan.
Nyt koetti Mirri olla viekas. Leikki emonsa kanssa vallattomana ja samassa pujahti sängyn alle. Mutta Littu kuitenkin huomasi ja oli perässä. Toisesta etujalasta vain veti, vaikka Mirri parkui ja pyysi saada olla rauhassa. Nyt sai Mirri kovan selkäsaunankin.
— Sinä, sinä, junkkari — kun et tottele — lurjus!
Littu mätki Mirriä päähän kädellään ja viskasi pihaan — vielä tömisytti jaloillaankin perään.
Puolipyörryksissä, korvat päätä vasten painuneina ja silmät sirrillään laukkasi Mirri sydän kurkussa halkoliiterin alle. Iski päänsäkin hirteen, kun pienestä aukosta yritti pujahtaa.
Konemaisesti katsellen liiterin alle varissutta pehkua, puun siruja ja muuta törkyä, istui Mirri siellä hyvän aikaa. Se oli niin onneton, tunsi itsensä niin hyljätyksi.