Jussi pyyhkäsi silmiään ja kurkkuun nousi katkera pala.
Samassa tulivat äiti ja Littu navetasta, ja Jussi meni ulos. Määrätönnä harhaili hän kartanolla — taas tuntui kuin puupala siellä sydämen tilalla alkaisi sulaa.
Takaisin tupaan tultuaan Jussi vapisevalla äänellä kertoi, miten hän jo oli tappamaisillaan Mirrin ja olisi tappanutkin, jos olisi saattanut — samalla lamppu kädessä katsoen Mirriä, joka yhä vain nukkui kaapin takana.
Päivä jo valkeni, ennenkuin Mirri uskalsi arkaillen hiipiä pois kaapin takaa ja kiivetä takkakivelle. Peloissaan se oli. Kun Jussi sitä lähestyi, katsoi se kauhuissaan ja yritti painautua takkakiveen — mutta kun Jussi vain alkoikin silitellä, oikaisi Mirri itsensä pitkälleen ja kehräsi niin että jyrisi.
Jussi vain silitteli ja katsoi Mirriin omituisesti, mitään puhumatta. Mirri kehräsi ja oikoili käpäliään Jussin sormia tavotellen. Se näytti niin autuaalliselta. Näkyi kokonaan unohtaneen — tai eikö se ymmärtänyt, missä oli ollut. Nukahti vain rauhallisesti lämpimällä takkakivellä.
— En enää siihen ryhdy — vaikka suuhuni päästäisi, — päätteli Jussi, veti kintaat käteensä ja karvalakin korvilleen, otti sahan ja kirveen ja meni puita pilkkomaan.
Seuraava päivä oli jouluaatto. Isä ja Miska olivat menneet aikaisin heinään niinkuin aattona tavallisesti. Sauna oli pantu lämpiämään niin että olisi saatu päivällä kylpeä niinkuin aina ennenkin aattona.
Mutta sittenkään ei oikein tuntunut joululta. Isä oli lähtiessään ollut tuittuisella päällä, tiuskinut kaikille ja lopuksi Jussille tiuskaissut:
— Jussin pitää jäädä kotiin ja tappaa tuo häijy kissa!
Se pani Jussin ajattelemaan.