Kun hän vihdoin älysi mitä oli tehnyt, herpautti hän kätensä ja päästi vanteen suoraksi. Ilma patoutui keuhkoihin ja pusertui sieltä pitkään pihisten ulos. Tämä oli kaikkein parhain vanne; hän oli aikonutkin sen asettaa pohjanuurroksen kohtaan. Ja noinko sen nyt pitikin käydä — —!
Silloin tuli isä tupaan.
Laurista tuntui kuin alkaisi maailma pimentyä.
* * * * *
Isä oli siellä tunkiolla havuja hakatessaan hautonut omia ajatuksiaan. Ja tuskastunut itseensä.
Kun ei saa itseään hallituksi! Kun aina pitää sille Laurille puhua niin pisteliäästi! Eihän se Laurin syy ole. Mutta kun se aika on tullut sellaiseksi, että pitää olla kaikki kirjat ja sanomalehdet, nuorten seurat ja kummikalossit ja kaikki villitykset, niin että lopuksi eivät kelpaa muuta kuin koreilemaan ja turhanaikaisia lorukirjoja lukemaan! Joka aamu pitää pestä kasvonsa ja kammata tukkansa niinkuin oltaisiin vihille lähdössä. — Hm — — Kurkotellen korea työhön ottaa! Nälkään ne vielä kuolevat joka sorkka, elleivät tapojaan paranna!
Hakorauta iski pölkkyyn tiuhassa tahdissa ja lujemmin kuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan. Hampaat puristuivat piipun luuhun niin että piippu tärisi, ja silmissä oli tuikea ilme.
— Mutta onkos se Laurin syy? kysyi hän taas itseltään. — Eihän hänenkään kovin paljon sovi muista erota — muiden mukaanhan sitä täytyy olla. Ja tuskin se Lauri vielä kaikkein hulluin onkaan. Mutta työmiestä hänestä ei tule koskaan. Millä tuo ruvennee itseään elättämään.
Silmäin tuikea ilme lauhtui ja suupielet vavahtelivat.
— Ei tiedä. Mutta työnteosta ei sen tahdo mitään tulla. On vain sellaista saamatonta ja lahjatonta nuhajamista. Mikä häneen sitten lie syynä — lahjain puuteko vai tahdonko puute? Siihen lukemiseen vain on niin kova ahneus että — — Kun ei vain, kaiken muun hyvän päälle, lukisi itseään vikaan.