— On sekin vähän kummallista, kun niillä ihmisillä pitää olla niin suuri ero. Veljeksilläkin. Niilo ei välitä lukemisesta, ei kahta pärettä. — Kansakoulussakin jo toista vuotta toisella osastolla, eikä lupaa enää ensi talvena mennäkään. Mutta työmiehen lahjat sillä pojalla on, niinkuin on Maijallakin. Saakin jäädä pois koulusta. Parempi työmies siitä vain sillä tulee.
— Olisikin tässä niissä varoissa että jaksaisi Laurista kouluttaa herran, niin antaisi sen mennä. Sille on elämä täällä niin tuskallista. Murjottaa vain ja nuhjottaa eikä saa sanaa suusta muuten kuin kangella vääntämällä. Kiusaa niin ihmisen ettei tiedä mitä kulloinkin ajattelee! Ei sille osaa enää oikealla tavalla puhuakaan — —.
Hermostunein liikkein riuhtoi isä havuja kasasta ja hakkasi kuin vihoissaan.
— Sitten varmaankin luulee että hänelle vain ilkeydestä sellaisia puhutaan. Heinäaikanakin siellä Pikkuviidassa ladon takana itkeä kyhnytteli — —. Eihän tässä nyt kukaan ilkeä tahtoisi olla — — omalle pojalleen — — mutta — —
Vähitellen kehkeytyi siitä ajatus, että pitäisi mennä Laurille sanomaan ettei hänelle suinkaan ilkeitä olla eikä pahaa tahdota — — Kun oikein sanoisi mitä sydämessä liikkuu, niin ehkä Laurikin sanoisi! Ja kenties asiat eivät olisikaan niin huonosti kuin nyt näyttää! Tiedä — vaikka tästä vielä syntyisi hyväkin elämä! Laurikin vilpastuisi. Ja vaikkapa sen nyt ei työntekokaan parantuisi, niin olisi jo sekin parempi kun olisi edes iloisempi. Pääsisivät tässä toisetkin niinkuin irtonaisemmiksi!
Kuta enempi hän sitä ajatteli, sitä selvemmäksi se tuli, että hänen pitää mennä tupaan Laurin kanssa puhumaan.
Vihdoin hän läksi. Ja sitä varten hän nyt oli tuvassa, että pitäisi avata sydämensä Laurille. Seisoi hetkisen Laurin edessä ja katsoi pilalle veistettyä erinomaista vanneainesta. Hymähti. Meni kaapille. Täytti piippunsa ja siihen valkean saatuaan läksi jälleen havuja hakkaamaan. Hakkasi vähän aikaa kuin vihoissaan. Sitte vaipui käsi poskella miettimään. Havahtui siitä kun tunsi kylmän väreitä ruumiissaan. Huokasi ja alkoi jälleen hiljalleen hakata.
* * * * *
Kesti vähän aikaa ennenkuin Lauri ehti toipua isän käynnin aiheuttamasta hämmingistä. Ensimäinen selvä tunne oli jäykistyttävä kiukun ja epätoivon puuska, joka pusersi hampaat yhteen ja kädet nyrkkiin. Se meni ohi, ja vavisten jäi hän odottamaan sitä vapauttajaansa, jonka nyt täytyy tulla.
Niilo toi sanomalehden koulusta tullessaan. Mitään kirjettä ei hän Laurille tuonut, ei puhunutkaan siitä mitään, ei edes ihmetellyt kun ei sitä tullut — —! Huolettomasti vain viskasi sanomalehden höyläpenkille ja korville käännettyä lakkia päästään kiskoen komensi: