Äidin rukki surisi yksitoikkoisesti, ja äiti itse hyräili unettavaa virrennuottia. Ilma oli raskasta ja tympäsevää, ja tylsästi irroitteli kirves lastuja vanneaineksesta.
Toisinaan näin kahdenkesken äidin kanssa ollessaan tunsi Lauri voimakasta halua avata äidille sydämensä. Mutta kun sitä yritti, niin heti huomasi ettei äiti ymmärrä häntä. Eikä hän itsekään ymmärrä itseään. Eihän hän osaa itseään muuten vanhemmilleen tulkita, kuin että haluaisi mennä kouluun. Ja siitä puheen tullessa he aina itsepintaisesti vaikenevat. Nyt ei hän ajatellut tästäkään asiasta mitään. Antoi vain aivojen muhjottaa.
Vasta sitten hän havahtui kun ensimäinen vanne sitä korvon päälle taivutettaessa rapsahti poikki. Oli tullut epätasaisesti veistetyksi. Toisin paikoin jäänyt liian paksuksi, toisin paikoin kulunut liian ohueksi. Lauri hakkasi vanteen pieniksi palasiksi ja heitti palaset puuloukkoon.
— Katkesiko vanne? kysyi äiti.
Lauri ei vastannut mitään. Alkoi vain uutta vannetta veistellä, vakaasti päättäen nyt pitää ajatuksetkin työssä mukana. Ja niin myöskin teki.
Mutta siinä sivussa alkoi jo ennenkin tuttu ajatus kohota ja vallata sijaa aivoissa.
Kun pääsisi vapaaksi näistä tällaisista — —!
Ensin se oli vain arka toivomus, mutta vähitellen se kasvoi uskoksi, että nyt se on tulossa hänen vapautuksensa hetki. Ja usko kehittyi pinnistyneeksi odotukseksi.
Nyt, juuri nyt se on tulossa, se joka vapauttaa hänet näistä tällaisista — —. Postista tulee kirje, jossa joku hyväntahtoinen ihminen ilmoittaa lahjoittavansa hänelle suuremman rahasumman, että hän voi mennä jonnekin. Vaikkapa seminaariin. Tai on sanomalehdessä jotain sellaista joka hänet vapauttaa — tai mitä vain. Mutta jotain sellaista kuitenkin on tulossa.
Hän alkoi taivuttaa viimeistä vannetta korvon ympärille — ja silloin huomasikin, että vanteen molemmat hampaat olivat tulleet samalle puolelle veistetyiksi. Vanne oli siis pilalla.