Näitä helmiä oli elämä jo hänellekin lahjoittanut paljon, mutta hän oli ne kaikki hukannut. Tästä alkaen hän ei enää anna ainoankaan helmen joutua hukkaan, vaan korjaa kaikki tarkasti talteen. Näissä elämän luomissa ajatus- ja tunnehelmissä, niissä se on elämän arvo, ja niiden talteen panossa elämän tarkoitus.
Näin mietti Lauri tallista lantaa tunkiolle kantaessaan.
Aamiaisen syötyään läksi hän yksin molemmilla hevosilla heinään Pikkuviidasta. Isä jäi havuja tunkiolle hakkaamaan ja Niilo meni kouluun.
Kun sitten puolinen oli syöty ja heinäkuormat purettu, sanoi isä:
— Antaa nyt hevosten lopun päivää seisoa tallissa, ja koettaa yrittää valmiiksi sitä korvoa, ettei se jää jouluhiirten kasteltavaksi!
Savua piipustaan tupruttaen ja kintaita käsiinsä vetäen meni hän ulos, tunkiolle havuja hakkaamaan.
Lauri tunsi piikin isän sanoissa, ja se vaikutti kuin uusi pisto paikkaan, jota vielä entisten pistojen jäliltä kirveli. Se vihlasi ja herpaannutti.
Olihan hän jo niin monta kertaa kuullut, että "kaksikin korvoa päivässä tehdään", mutta minkäs hän sille voi kun ei luoja ole häntä puumieheksi luonut — —!
Kurkussa kakerteli ja silmät kävivät kosteiksi, ja kuin jotain peläten haki hän pihalta vanneaineksia ja alkoi niitä veistellä.
Ajatus ei jaksanut liikkua. Jäi vain paikalleen muhjottamaan ja pöhöttyi siinä niin että ohimoita pakotti ja päälakea kirveli.