Kello löi jo kaksitoista, kun hän yhä vielä oli valveilla.
II.
Kun Lauri aamulla heräsi, olivat isä, äiti ja Niilo jo ylhäällä. Hänenkin olisi pitänyt nousta, mutta tuntui niin suloiselta loikoa vielä hetkinen. Eikä hän hennonutkaan vielä nousta, vaan painoi hetkiseksi silmänsä kiinni.
Alhaalta kuuluva hiljainen puhelu muuttui hänen korvissaan vienoksi lauluksi, joka sai hänen mielensä lainehtimaan. Hän tekasi pari runonpätkää, — Niinilän Anni tuli häntä vastaan.
— No mutta — eikös Lauri aio nyt ollenkaan ylös nousta? kysyi isä nuhtelevasti.
Se kuului Laurin korvissa kuin ukkosen jylinä. Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään.
— Ei saisi iltasin niin kauan istuskella. Kun ei sitten jaksa aamulla ylös nousta, jatkoi isä.
Lauri kiepsahti lattialle. Vilkasi kelloon. Se oli koht'ikään kuusi. Hät'hätää sipasi hän vaatteet päällensä, hörppäsi kahvin ja kiiruhti talliin, mennessään asetellen lakkia päähänsä.
Elämän harmaa, kiduttava todellisuus oli taas alkanut.
Valopilkkuna tässä harmaudessa oli takin taskussa oleva ja siellä muiden huomaamattomana säilynyt päiväkirjavihko. Se oli kuin lipas, johon hän oli talteen pannut kallisarvoisen helmen.