Pää hiukan alas painuneena asteli Lauri perässä.
— Hm hm — Ehkä me nyt, ruuna, sentään veisasimme yli urkujen, hymähti hän ja heilautti kättään.
— Mutta totta se on sittenkin, sanoi jälleen ja korjasi ryhtiään.
* * * * *
Kun Hakavainio tuli kokonaan niitetyksi, heinät haravoiduiksi ja kekoihin pannuksi, oli päivä vetäytynyt tavallista myöhempään iltaan. Isä ja Niilo läksivät kotiin oijuspolkua. Laurin takki oli jäänyt veräjälle maantien viereen. Hän meni sitä noutamaan. Etäämpänä maantiellä tuli poika ja tyttö polkupyörällä ajaen. Lauri viivytteli, nähdäkseen ketä ne ovat. Lähemmä tultua jo ne tunsikin. Ne olivat Niinilän Anni ja Pieliskylän uusi kansakoulunopettaja.
— Iltaa. Myöhällepä nyt on pitänyt olla, sanoi Anni hymyillen.
— Iltaa! Toisinaan pitää olla hiukan myöhemmällekin, vastasi Lauri.
Pyöräilijät menivät. Lauri katsoi heidän jälkeensä. Kääntyi sitten ja läksi kotiin.
— Anni oli kovin hyvällä tuulella. Mistä vain mahtoi johtua? Johtuiko siitä kun näki minut vai siitäkö, kun sai ajaa opettajan kanssa? mietti Lauri.
— Herran kanssa, lisäsi purevasti.