— Siitäkö meinaat kun tällaisia laulelen? naurahti Miska.
— Niin — ja muutenkin.
— Tiedä — kuinka innostunutkaan tuota on, mutta minnepä tästä muuallekaan menee paremman hakuun, vastasi Miska venytellen.
— Menisitkö sitten jonnekin muualle mieluummin?
— No tottavie! Jos minulla olisi niin hyvä pää kuin sinulla, eikä olisi niin paljon noita nuorempia sisaria ja veljiä kuin niitä minullakin on, niin en totisesti minä tässä olisi. Ei tämä maan rääppiminen niin hauskaa ja runollista ole kuin miksi herrat sitä sanovat.
Puhuessaan oli Miska kääntynyt ja tavoitti räystääntipunnan vakoon seljennyttä kiveä.
— Niinkö luulet? kysyi Lauri.
— Enkä vain luule. Minä sen tiedän, vakuutti Miska. — Miksei se silloin ole runollista ja hauskaa kun saa keppi kädessä maantiellä pasteerailla ja katsella kuinka toiset hikipäässä raatavat. Silloin siihen kukaties voisi innostuakin. Mutta toista on, kun sitä joutuu itse tekemään. Minä uskallan vaikka vetoa lyödä, että jos kaikki ne, jotka niin paljon puhuvat ja kirjoittavat talonpojan elämän runollisuudesta, itse joutuisivat tähän runollisuuteen, niin toisin he ajattelisivat.
Miska kääntyi jälleen selälleen ja veti lakin silmilleen.
Lauri kuunteli vain puolella korvalla eikä sanonut mitään.