Pieliskylän opettaja nousi puhujapaikalle ja juhlatoimikunnan puheenjohtajana lausui yleisön tervetulleeksi.
Lauri ei paljoakaan kuullut opettajan puhetta. Hän etsi Annia, nähdäkseen mitä tuo nyt tuumannee kun opettaja on puhumassa. Erään syvänteen reunoilla istuvassa tyttöparvessa hän vihdoin hänet huomasikin. Näytti kuin olisi Annikin jotain etsinyt. Puhetta hän ei ainakaan kovinkaan hartaasti kuunnellut. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Anni hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi. Ilon väläys sykäytti Laurin mieltä. Häntäkö se Anni etsikin —?! Jos se ei olekaan totta mitä Miska tiesi aamulla — — Jos Miska vain yrittikin puijata häntä — —
Lauri alkoi etsiä Miskaa katseillaan ja löysikin hänet vanhalla jo nurmettuneella kiviaidalla istumassa. Rauhallisen yksivakaisena kuten aina katseli Miska eteensä ruohikkoon, Hänestä ei mitään selkoa saanut.
Jälleen antoi Lauri katseensa mennä sinne missä Anni oli.
Anni oli suloinen siinä istuessaan vihreällä nurmikolla vaaleanpunainen kesäpuku somissa laskoksissa pää hieman kallellaan ja kysyvä kaihon sävy ruskeissa silmissä.
Laurin sydän lämpeni kun hän sinne katsoi. Anni on hänen! Opettajalla ei ole häneen mitään oikeutta. Ja mitäpä Anni opettajasta välittäisikään — vedentuomasta miehestä.
Uhkamielinen katse sinkosi Laurin silmistä opettajaan juuri kun tämä tuli alas puhujan paikalta ja yleisö puhkesi mietoihin kättentaputuksiin.
Katajiston Maijun runo meni Laurilta ohitse. Hän sen ajan mietti sitä mahdollisuutta että jos se Miska siellä aitan luona yrittikin vain puijata häntä.
Juhlapuhujaksi oli saatu Reijolan isännän veli, kansakoulun opettaja, joka oli sattumalta kotipaikoillaan vierailemassa. Hänellä oli etevän puhujan maine ja hänen puhettaan odotettiin suurella uteliaisuudella, Olihan hän oman seudun lapsia.
Kun soittokunta oli soittanut muutamia kappaleita, puhalsi se fanfaarin ja sitten hajosi. Silloin nousi puhuja puhujapaikalle. Silmäili hetkisen juhlakenttää ja yleisöä. Sitten hän alkoi.