Aluksi hän viittasi siihen että nyt ollaan juhlimassa kodin raunioilla. Hävinneen kodin. Mikä tämän kodin on hävittänyt, sitä me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että tässä on iloittu kodin iloja ja surtu kodin suruja. — Onko tässä ollut onnellinen koti vaiko onneton koti? Sitäkään me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että jos se koti, joka tässä on ollut, on ollut oikeille perusteille rakennettu, niin se on ollut onnellinen koti.
Sitten alkoi hän puhua kodin arvosta ja kotionnen ehdoista.
Yleisö kuunteli suu ja silmät auki.
Kesken puhetta kuului naurun rämähdys. Se kajahti rumasti. Kaikki kääntyivät katsomaan sinne päin mistä se kuului. Puhujakin vilkasi. Siellä oli jossain nurkkauksessa viisi kuusi poikaa, joilla näytti olevan omat vehkeensä. Lauri huomasi että Niilokin oli siellä ja punastui sekä harmista että häpeästä.
Säikähdys meni ohi ja puhuja sai jälleen yleisön haltuunsa. Kun hän puhui ihanteellisesta kodista, etsi Laurin katse taas Annin katsetta. Mutta Annin katse oli niin naulittuna puhujaan ettei Lauri tavannutkaan sitä. Anni näytti suorastaan imevän jokaisen sanan mikä puhujan suusta tuli ja Lauria vapisutti ajatus, että jos Anni sittenkin on hänen, ja sen ajatuksen yhteydessä kuva siitä ihannekodista jonka he perustaisivat.
Kun puhuja pääsi loppuun oli Laurikin päässyt varmaan päätökseen että tänä iltana hän tunnustaa Annille kaikki — —
* * * * *
Putkon mäessä oli taas hiljaista. Liput lerpattivat alaspäin, kuusien varjot ulottuivat tallattujen nurmikkojen laidasta toiseen.
Pari avojalkaista poikasta kierteli kentällä pääsylippuja, kuvallisia käärepaperien palasia ja paperossilaatikoita etsimässä —
Juhlayleisö ja sen mukana myöskin juhlatunnelma oli siirtynyt Putkonmäestä seurahuoneelle. Siellä oli iltama jo pidetty puheineen, soittoineen ja kuvaelmineen. Penkkejä läjättiin seinille, soittokunta asetteli itseään näyttämölle. Pojat taskupeilin valossa kampaavat tukkaansa ja suoristavat takkejaan. Tytöt samoin asettelevat tukkalaitteitaan näyttelijäin pukuhuoneessa olevan peilin edessä.