Lauri istui jokipartaalla pää käsien varassa. —
Aurinko kohosi taivaalle. Tuuli heräsi ja hiljaa kahauttaen herätti nuokkuvan laihon. Yön usvat hälvenivät, kosken kohina heikkeni ja joen kalvo riisui yön värit päältään ja pukeutui päivän väreihin.
Lauri yhä istui rannalla pää käsien varassa. Tuijotti eteensä ja ajatteli nousta ja lähteä kotiin, mutta ei kuitenkaan tullut sitä tehneeksi.
Koko olemusta värisyttävä huokaus pusertautui rinnasta.
Vihdoin hän nousi ja alkoi laahustaa takaisin maantielle. Maantiellä ei sattunut ketään liikkumaan. Hän otti pyöränsä ruispellosta ja pyörää vierellään taluttaen alkoi hiljalleen mennä pihaa kohti.
Siellä äiti juuri tuli ruokapuodista koura täynnään suolaisia silakoita. Ensin hän hiukan nolostui kun näin sattui olla pihalla juuri kun Lauri tulee kotiin, mutta sitten hänen kasvonsa saivat rauhoittavaa ymmärtämystä osottavan ilmeen.
— Isäsi meni hevosia hakemaan, kun Niilokin vasta äsken tuli kotiin, toimitti hän Laurin edellä porstuaan mennen.
— Tule nyt juomaan kahvia ensin!
Lauri meni.
Toisen kupillisen kaadettuaan ja pannun takaisin vietyään tuli äiti ja asianalkain istui penkille Lauria vastapäätä.