Ensimäiset päivät kuluivat kyynelten nieleskelemisen ja tylsän turtuneisuuden vaihteluissa.
Joskus hän entiseen tapaan vaipui haaveilemaan tulevaisuudesta ja Annista — — Kun havahtui ja muisti ettei hänellä enää ollut kumpaakaan, ei tulevaisuutta eikä Annia, parahti hän, ei tosin ääneensä, mutta kuitenkin hän parahti, kouristeli tuskasta ja vaipui tyhjyyteen. Tointui ja parahti jälleen.
— Jumalani — jumalani — miksi minut hyljäsit!
Ensin hänestä tuntui kuin se kohoaisi vain yksin hänen sydämestään. Sitten hän muisti ja tunsi että se onkin läpi aikojen kaikunut tuskanhuuto, laine siinä tuskan virrassa, joka nyt oli temmannut hänetkin mukaansa. —
Suruun hän nukkui illoin ja suruun heräsi aamuin. Makaili sängyssä, yritti nukkua ja unhottaa. Mutta kuta kauemmin hän niin makasi, sitä suuremmaksi paisui tuska ja tyhjyys.
— Nouse nyt Lauri jo sinäkin, kuului äidin ääni alhaalta.
Lopultakin siis täytyy taas nousta ja alkaa elämä. — Elämä? — Ei elämä — Mutta mikä? Ei mikään.
Hän nousi, ja heti tuska alkoi painua syvemmälle ja vetäytyä syrjempään. Työtä tehdessä se makasi jonnekin sydämen komeroon kyyristyneenä ja siellä vain hiljalleen jäyti ja nakutti. Mutta kun ilta tuli, työ lopetettiin, aurinko laski ja tuuli tyyntyi, silloin tuska heräsi, repi, kaivoi ja raastoi kaikkialla. Kunnes taas pääsi nukkumaan, jolloin surukin nukkui, seuraavana päivänä jälleen alkaakseen samaa työtään.
Tuli joskus mieleen sekin, että jos olisi ennen jo sanonut Annille, niin ehkä kaikki olisi nyt toisin — —
Ei hän kuitenkaan tahtonut ruveta itseään siitä soimaamaan. Totta kai sen piti näin käydä.