"Tätä leikkiä leikin joskus yksinkin. Olin siinä löytävinäni jotain joka pani mielikuvitukseni toimimaan. Näin siinä jo silloin kuvan ihmiselämästä — ja sen näen siinä nytkin.
"Ihminen on kuin 'koukku', joka pyrkii 'kukon selkään'. Joku, josta emme tiedä, leikkii 'kukko' leikkiä. Hieroo kluuruja kämmeniensä välissä ja heittää. Jos molemmat kluurut menevät selälleen, silloin ihminen kohoo nopeaan; jos vain toinen menee selälleen, silloin hän kohoo hitaammin; jos molemmat menevät silmälleen, silloin hän pysyy paikallaan. Tai putoaa alas — niin kuin minäkin."
Hän pisti kynän mustepulloon ja jäi käsi poskella istumaan.
Sillä tavalla tuli päiväkirjaan sivu toisensa jälkeen kirjoitetuksi.
Kirjoittaminen tuotti viihdytystä. Oli aivan kuin olisi haavaa puhdistettu ja sitten voideltu rauhoittavalla lääkkeellä. Suru ei kyllä sillä kadonnut. Mutta kun se alkoi kovin ahdistaa, otti hän kynän ja kirjoitti. Se lievitti tuskaa.
Eräänä sumuisena lokakuun sunnuntaina istui hän pöydän ääressä jo kalseailmaiseksi käyneessä kesäkamarissaan. Oikeassa kädessään oli kynä, vasemmalla hän nyppi alahuultaan. Syvälle painuneissa silmissä oli surumielinen sävy. Vihdoin hän alkoi kirjoittaa.
"Olen näihin saakka ollut niin 'viisas' että olen nauranut niitä nuoria miehiä, joille naisen lempi on kaikki kaikessa. Nyt en enää ole niin 'viisas'. Nyt en enää naura. Tieto siitä etten olekaan mitään hänelle, ettei kukaan minua ajattele eikä kukaan kaipaa — ettei kukaan minua lemmi, tämä tieto on tehnyt minusta saamattoman raukan. Kyllä se sittenkin niin on, että miehellä, ainakin näin nuorempana, täytyy olla tieto että on joku — nainen — jolle hän on arvokas, joka häntä rakastaa, tai ainakin usko eli luulo, että niin on, tai edes toivo että voi sellaisen saavuttaa. Muuten hän ei jaksa elää. Olla olemassa, se kyllä on silloinkin mahdollista, mutta elää — — Se on mahdotonta.
"Äsken isä käveli tuvan takana. Pysähteli kuivuneiden keväällä istutettujen koivujen luona, yritti vetää suoraksi muutamia kallistuneita puita. Sitten pani piippuun ja katseli puutarhaluonnostani. Mitähän mahtoi ajatella? Isä rukka — —
"Silloin minä jaksoin kun niitä istutin. Päivät työssä muiden mukana, illat istutin ja kastelin puita. Nyt taas sopisi istuttaa puita. Saisin varmaankin käyttää päiviäkin siihen. Mutta minä en viitsi ajatellakaan mitään sellaista. Silloin minulla oli tulevaisuuden toivo. Nyt ei minulla ole mitään toivoa. Silloin olin ihminen, joka uskoi elämään, tahtoi elää ja jaksoi elää. Nyt olen kuin virtaan heitetty tukki, jolle virta saa tehdä mitä tahtoo, upottaa pohjaliejuun, murskata kiviin tai kulettaa sahalle jalostettavaksi."
Hän pisti kynän pulloon ja aikoi panna kirjan kiinni. Ei kuitenkaan pannutkaan. Alkoi vain sumuiseen syysilmaan tuijottaa. Vilahti mieleen, että alkaa olla kylmä täällä öitään nukkua ja että pian pitää muuttaa tupaan nukkumaan muiden mukana. Siihen ne sitten loppuvat nämä rauhalliset yksinäisten mietteiden hetket. Hän huokasi sentähden. Ja muutenkin — — Tarttui taas kynään ja aikoi kirjoittaa. Ei kuitenkaan kirjoittanutkaan. Vähän aikaa kynää kädessään pideltyään asetti sen päättävästi mustepullon kaulan juurella olevaan kouruun, pani korkin pullon suulle ja pisti päiväkirjansa pöytälaatikkoon. Nousi kävelemään. Käveli muutaman kierroksen. Heittäytyi vuoteelle. Makasi hetkisen ja nousi taas kävelemään.