* * * * *
Niilosta oli kasvanut nuorukainen, joka oli melkein täydellinen vastakohta Laurille. Jo ruumiillisestikin. Vahvahartiainen, tanakka ja pituudeltaan keskikokoinen. Selkä hieman kumarassa kuten kaikilla aikaisin kehittyneillä. Silmissä ja koko olemuksessa oli voimaa, ylimielistä uhmaa, sekä kaikellaisten hentouksien ja hienouksien halveksintaa osottava sävy.
Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut nimeksikään. Ei hän tosin seurahuonettakaan karttanut. Meni kun sattui, mutta mieluummin kuitenkin oli menemättä jos vain muualla sai mieleistään seuraa. Maksaa viisikymmentä penniä sellaisesta kuin iltaman pääsylipusta oli hänen mielestään tuhmaa. Parempi kun silläkin rahalla ostaa paperosseja. Usein hän tovereineen tuntikausia seisoskeli pihalla ja eteisessä, vartoen tilaisuutta että pääsisi varkain pujahtamaan sisälle. Ja melkein aina pääsi, ovenvartiat kun tunsivat hänet Laurin veljeksi eivätkä hänestä osanneet sellaisia uskoa. Ilkamoivan hyvätuulinen ilme uhmamielen ohella silmissään hän saliin päästyään vetäytyi pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Hän nimittäin kuului siihen joukkoon, joka pitää kunnia-asianaan olla mahdollisimman tietämätön kussakin tilaisuudessa suoritetusta henkisestä ohjelmasta ja joka juttelee vain hevosista, koirista ja urheilusta, mutta vielä mieluummin tytöistä ja yöllisistä retkistä, laskettelee näljäisiä sukkeluuksia ja virnistelee toimihenkilöille.
Kirjaa, minkäänlaista, hän ei ollut avannutkaan sitten rippikoulun, ja aina tilaisuuden sattuessa siitä kerskahteli. Isäkin tapasi joskus sanoa:
— Ottaisit kirjan käteesi sinäkin ja pysyisit kotona joskus.
— Tphy — khisssssa, vastasi Niilo, keräten noihin kahteen sanaan kaiken sen halveksinnan mitä tällaisia harrastuksia kohtaan tunsi. Paiskasi oven kiinni ja vihellellen läksi kylälle. Eikä palannut kotiin ennen kuin seuraavana aamuna vähää ennen kuin ylös ruvettiin nousemaan.
Tämä aatteellisten harrastusten halveksiminen oli Niilolla jo veressä. Mutta sitä vielä kiihotti hänen suhteensa Lauriin. Hän epäili että Lauri on selvillä hänen yöllisistä retkistään, ainakin osittain, eikä niitä hyväksy. Ilmenihän se hänen puheistaankin. Ja oli hänellä itselläänkin salainen tunne, ettei ole oikein elää niinkuin hän elää. Tästä syntyvän levottomuuden hän tukahutti uhmailemalla ja aatteellisiin harrastuksiin kohdistetulla halveksumisella. Siitäpä Lauri ja muut hänenlaisensa näkevät mitä heistä ajatellaan, näkevät ettei heitäkään joka paikassa kiitetä.
Niilon epäluulo ei ollut turha. Lauri todellakin tiesi hänestä yhtä ja toista. Kukaan ei hänelle kyllä suoraan sanonut Niilosta mitään. Näytti kuin olisi jokainen koettanut sitä välttää. Mutta sittenkin sai hän kuulla yhtä sieltä, toista täältä, varsinkin kun sattui jonkun suututtamaan.
Hän tiesi että Niilo ryypiskelee, pelaa korttia, joskus yökaudet oikein rahapeliä, seurustelee puheitten alaiseksi joutuneiden tyttöjen kanssa ja yleensä on hyvin "rohkea" — pimeällä aikaa. Jo ennen rippikoulua hänestä sen suuntaisia pakattiin puhumaan, eivätkä ne puheet sen jälkeen suinkaan vähentyneet ole. Päinvastoin lisääntyneet.
Lauria tämä hävetti, inhotti ja harmitti. Mitä ihmisetkin sanovat, kun hänen, nuorisoseuran johtokunnan jäsenen ja yleensä valistusihmisenä pidetyn henkilön veli elää sillä tavalla? Mutta minkäs hän sille tekee —! Ei suinkaan hänen sovi ruveta Niiloa tukasta taluttelemaan. Ja sanominen ei häneen pysty. Sen oli Lauri jo kokenut. Kun hän joskus yritti Niilolle sanoa kuinka sopimatonta sellainen elämä on, käski Niilo hänen vain haistaa mitä milloinkin eikä sen pitempiin puheisiin antautunut.