— Tottapa se maisterin laisille sitä osottaa.
— Jos minä olisin puhuja tai osaisin kirjoittaa sanomalehtiin, niin kyllä minä selvittäisin, kuohahti Miska ja nousi kävelemään.
Toiset naurahtivat. Ei pilkkanaurua, mutta jotain muuta naurua.
Laurin mielessä välähti kuva.
Jos hän nyt pääsee seminaariin ja sitten kansakoulunopettajaksi, niin silloin hän pystyy kirjoittamaan sanomalehtiin, ja silloin hän tuo julki sen kaihon ja kaipauksen joka talonpoikaisnuorison rinnassa asuu, ja näyttää että talonpoikakin tarvitsee jotain muutakin kuin ruuan ja vaatteet. Jos ei hän muuta voisikaan tehdä, niin ainakin sen hän tekee.
Tuntui aivan kuin hänen seminaariin menonsa vasta nyt olisi saanut oikein oikean pohjan alleen. Hän menee sinne näiden lähettiläänä, ja siellä hänestä kasvaa näiden ja monien tuhansien muiden heidän kaltaistensa tunteiden ja ajatusten tulkki, joka ajaa heidän asiaansa elämän suuressa oikeudenkäynnissä.
Keskustelu hänen ympärillään alkoi jälleen saada leikinlaskun luonteen. Kokonaan siksi sen käänsi Vihtori, joka piirongin luona otteli pienen lyijyjalustaisen guttaperkka-ukon kanssa.
— Ka ka ka lurjusta kun ei makaa. Makaa siinä, äläkä aina nenä pystyssä toljota, riiteli Vihtori ukolle. — Siin' on sulle! Hän nappasi ukkoa niin että se lennähti lattialle, hoiperteli ja tärisi siinä hetken ja sitten jäi seisomaan suorana ja varmana.
— Peijakasta kun on pahasisuinen!
— Koetahan lempeydellä sitä taivuttaa! kehotti Hilda.