Hänen tavallinen arkuutensakin oli nyt poissa. Vähääkään ujostelematta meni hän ottamaan nyt ensimäistä kertaansa iltamassa olevaa Niinilän Annia tanssiin, heti kun tanssimaan käytiin. Tanssi hänen kanssaan pitkän polkan ja jutteli.
Kotiin lähdettäessä hän tavoittautui samaan joukkoon jossa Annikin meni, heidän matkansa kun kävi samaan suuntaan. Alkumatka oli sellaista hälinää ja kuhinaa kuin se on aina. Poikia kahden ja kolmen miehen ryhmissä milloin juoksi edelle milloin seisoi syrjittäin tien vieressä lakit otsalle vedettyinä. Tytöt samoin kaksin ja kolmin, harvoin useampia, kävelivät toistensa käsikoukusta pitäen, nauraa kikatellen ja lauleskellen ja yön uneksivaa rauhaa rikkoen.
Kun vihdoin ehdittiin rauhoittua ja ryhmittyä, huomasi Lauri joutuneensa aivan vieraankyläisten joukkoon. Saviston Lissu vain oli samasta Alaiskylästä kuin hänkin. Toiset, Niinilän Anni ja joku toinen tyttö, jonka nimeä Lauri ei tiennyt, sekä Hiiron Tuppu ja Hakaperän Jussi olivat kaikki Pieliskyläisiä. Pojat olivat melkein vieraita hänelle ja koko joukon häntä vanhempia.
— Mikähän noilta pojilta puuttuu kun ovat tuossa aivan kuin jotain hakemassa? kysäsi Lauri, kun taas muuan poikaryhmä juoksi edelle ja juuri äsken toinen ryhmä jäi tien viereen seisomaan.
— Toista puoliskoaan ne hakevat, oli Lissu heti valmis vastaamaan.
— Vai sitä! Minä olen ajatellutkin, jotta mitä ne haeskelevat. Se on paha kun se on kadoksissa.
— Eikö sun oo sitte enää kadoksissa?
— Ei mulle oo luotukaan sellaista.
— Hyy, panni Lissu vain.
— Mulla on kaikki kylkiluut tallessa, jatkoi Lauri.