Kuin raskaan taakan painamana laahusti Lauri pois kamarista ja meni vinnille kesäkamariinsa.
Seuraavana yönä hän ei nukkunut vähääkään.
Hänen elämänunelmansa oli taas särkynyt — juuri silloin kun se oli toteutumaisillaan. Hän oli kuvitellut sen niin kauniiksi. Kesät isän kanssa ahertaa pelloilla ja talvet koulussa lukee ja kartuttaa tietojaan, kirjoittaa, puhuu ja muulla tavalla tulkitsee talonpoikain tunteita ja tarpeita ja nostaa heidän omanarvontuntoaan. Kun sitten tulee opettajaksi ja saa viran, niin jatkaa samalla tavalla. Mitä hänellä tietoja on ne hän jakaa ja niillä hän tuottaa hyötyä ja iloa lapsille päivällä koulussa, nuorisolle iltasin seurahuoneella, vanhemmille sunnuntaisin koululla tai heidän omissa tuvissaan tai missä ja milloin vain. Ainoatakaan hetkeä hän ei käytä turhaan vetelehtimiseen. Kesät hän silloinkin raataa isän kanssa synnyinkodin pelloilla. Hän ei rupea herraksi, vaikka koulua käykin. Hän näyttää että herra ja talonpoika aivan hyvin sopivat samaan henkilöön. Ei hän itseään vanhalla äidillään passauta, niinkuin Hallismäen Jussin ja monen muun sanotaan tekevän.
Ja vaikkapa hän minnekin joutuisi, niin tämä Leppiranta tulisi aina olemaan hänen kotinsa. Muualla olisi hänellä vain virka ja virkapaikka, täällä koti ja kotiseutu. Tänne hän tulisi aina kun vain vähänkin saisi tilaisuutta. Tämä koti ja kotiseutu hänen parhaimman sydänlämpönsä saisi aina. Täällä tulisivat hänen juurensa aina olemaan.
Ja nyt ajatellaan talon myöntiä — kodin myöntiä ja kotiseudun myöntiä — — Ja se että niin tehdään se on hänen syynsä. Hän on tämän ajatuksen aiheuttanut — —
Laurista tuntui kuin olisi huone pimentynyt ja kuin olisi hänen rintansa päälle laskettu tukahuttava paino.
Hän tuijotti mustaan tyhjyyteen.
Liikahti ja alkoi jälleen elää.
Loiskautti sieluunsa kylmäverisen röyhkeämielisyyden laineen.
— Myököön vain isä talonsa ja tavaransa! Mitä se minua liikuttaa.
Isän omaisuuttahan se on — — Ja kerrankos sitä sellaista tapahtuu.