Hän puristi huulensa tiiviisti yhteen, kääntyi seinään päin ja sulki silmänsä.
Hänen eteensä ilmestyi outo kuvatus. Lyhyt, hiukan etukumarassa kulkeva ryppynaamainen ja kuivettunut olento, jonka puvussa oli töyhtöjä ja laitteita kuin indiaanin sotapuvussa. Nämä töyhdöt ja laitteet olivat niskoistaan pukuun kiinnitettyjä kirjoja. Ne retkottivat avonaisina, ja olennon kävellessä tai tuulen niihin sattuessa ne kuivasti kahisivat. Niiden sekaan oli jollain tapaa keltaisella homeella painettu sanat: Kirjatoukka. Hän sattui näkemään olennon kasvot ja huomasi että se onkin hän itse.
Hän avasi silmänsä, kääntyi selälleen ja kesäöisen hämyn lävitse tuijotti kattoon.
— Huutokauppa — —
Tänne tulee silloin huutokauppa. Kerääntyy ihmisiä idästä ja lännestä. Täyttävät tuvan, tunkeutuvat kamariinkin. Istuvat pöydillä, vuoteilla ja kaikkialla. Syljeskelevät, virnistelevät, pöyhivät kaikkea ja puhuvat kaksimielisiä sanoja — — Sanovat että siihen se meni se Leppirannan Laurinkin maahenki —. Naurahtavat taas ilkeästi ja sylkeä roiskauttavat kamarin piirongin oveen — — Hikisin naamoin, silmät ahneudesta ja ilkeydestä palaen, suupielet syljestä märkinä, kaula venytettynä vaanivat hyvää kauppaa, ja vahtivat pöydän luona — pöydän luona — ruokottomuuksilla työtään höystävää vasaramiestä ja häntä säestävää tavarain näyttäjää.
"Isäni huoneen joka on aijottu rukoushuoneeksi te olette tehneet kauppahuoneeksi." — — Koti, rauhan ja onnen tyyssija on muuttunut ryövärien luolaksi — — Itkee ja vaikertaa kuin impi rumamielisten raiskaajien käsissä — —
Ja se on hänen syynsä — —! Hän yksin on siihen syypää!
Lauri ponnahti lattialle.
Hänestä tuntui kuin luhistuisi hän kokoon sen raskaan edesvastuun alla, joka hänen päälleen on pantu. Hän alkoi kävellä.
Liekö kohtalon johdatusta — kiusantekoa — vai mitä lie, kun se Niilokin juuri nyt täältä pois kulkeutui. Ja hän jäi tänne raadeltavaksi.