Lauri pakeni sänkyyn ja veti peiton päänsä ylitse.
— Mitä pitää tehdä?
— Jos menen kouluun, tulee joku keinottelija, ostaa talon, raastaa metsät puhtaiksi, nylkee maat mehuttomiksi. Ei kunnosta kartanoa. Päästää Hakavainion ojat tukkoon, Takanevan pellot jälleen metsittymään. Ei koskaan ajattele miten saisi talon parhaimpaan kuntoon, eikä sitä rakkaudella vaali. Miettii vaan ja harkitsee miten saisi siitä parhaiten nyletyksi sen mitä siinä nylettävää on. Sitten pirstoo maat. Myö yhden pirstaleen sille, toisen tälle ja lähtee pois — uutta taloa nylkemään.
— Minä — tämän aiheuttaja — harhailisin maailmalla kuin rikoksen tehnyt. — Haava sydämessä ja tumma häpeän pilvi otsalla, koditonna, juuretonna, pirstottuna, myötynä ja myötävänä — —
Hän viskasi peiton pois kasvoiltaan.
Tänne jääminen on samaa kuin jäädä vapaaehtoisesti teloituslavalle, ja tulla osa osalta, pala palalta silvotuksi ja leikellyksi. Kunnes jälelle jäisi pystyluinen olento, jolla on ilmeettömät silmät, tupakkasyljen viirut suupielissä ja alhaalla retkottavat housut jaloissa, ja jota kutsutaan isännäksi ja joka on sangen tyytyväinen kun saa joka päivä ruokaa mahansa täyteen ja veronsa kunnialla maksuun.
Jospa se Supelan Katri — —
Posket vavahtivat. Ajatus kääntyi sisään päin ja hämmentyi.
Kun hän siitä selviintyi, levisi hänen edessään kaksi maailmaa. Toinen jossa hän toimi arvossapidettynä opettajana valoisissa saleissa, ulkonaisesti puhtaana ja moitteettomana, mutta sisäisesti rauhattomana, rahasta myödyn synnyinkodin muiston mieltä kalvaessa —. Toinen jossa hän siistimätönnä ja likaisenakin, henkisesti näivettyneenä ja lakastuneena, ja siitä syystä levollisena, paljosta osattomaksi jääneenä talonpoikana ryhjää ja raataa pelloilla, metsissä ja riihellä.
Kumman näistä valitsisi?