— Tuon minä tuosta vielä kaadan, niin sitten on kylliksi kuormaa, sanoi isä ja alkoi hakata solakkaa kuusta. Puu alkoi huojua. Tuli tuulen puuska ja työnsi sen päinvastaiseen suuntaan kuin isä aikoi.
— Katsos nyt — — huusi hän Laurille, joka siellä karsi kaatamaansa puuta. Mutta samassa puu rusahtaen kaatui ja löi Laurin alleen.
Isän veret hyytyivät ja hengitys salpautui. Hän oli varma että Lauri on kuollut.
Vaivoin pääsi hän Laurin luo ja avutonna voihkien hapuili sinne tänne, ennenkuin älysi että Lauri on saatava rekeen ja vietävä kotiin. Kotimatkalla Lauri virkosi, mutta ei omin avuin päässyt liikahtamaan.
Lähdettiin heti lääkärille. Lääkäri määräsi Laurin makaamaan kolme viikkoa ja sitten vielä neljä kuukautta olemaan vähintäkin ruumiillista voimaa kysyvästä työstä vapaana.
Isä otti jälleen isännän velvollisuudet hartioilleen ja käski Laurin olla aivan huoletta. — Kyllä minä vielä jaksan. Ja otetaan renki, sanoi hän.
Otettiin renki, ja Lauri heittäytyi aivan huolettomaksi.
Nyt hänellä oli kerrankin aikaa lukea, ajatella ja — kirjoitella.
Vihdoin sai hän kaksi kirjoitusta siihen kuntoon että uskalsi ajatella niiden sanomalehdelle lähettämistä. Toisen nimenä oli "Herrat ja talonpojat"; sen pohjana oli hänen kerran seuralehdelle kirjoittamansa kirjoitus nimeltä "Parannussaarna". Toinen oli vanha taru eräästä entisaikaan eläneestä kauppanerosta.
Vielä kerran ne läpi luettuaan hän vapisevalla kädellä kirjoitti niiden alle nimen "Pontus". Siitä ei kukaan arvaa kirjoittajaa. Hän oli jo ennen ottanut selvän postin kulkuajoista ja nyt tavoitti itsensä siihen aikaan maantielle kävelemään. Posti tuli ja oli niin hyväntahtoinen että otti hänen kirjeensä ja pisti laukkuunsa. Paksuksi vain kirjettä ihmetteli, mutta ei kuitenkaan edes osotetta katsonut. — Nyt ei kukaan tiedä että hän on sanomalehdelle kirjoituksia lähettänyt.