Usein, itseään nuorempain tanssia ja kuhertelua katsellessaan, hän vaipui miettimään omaa yksinäisyyttään ja sitä, että kuinkahan monta samallaista tarinaa täällä nytkin eletään, kuin oli se jonka hän eli silloin — —? Kuinkahan moni tästäkin tilaisuudesta menee kotiin haava sydämessä — —?
Tällöin hän muisti Niinilän Annin, joka nyt synnyinkodissaan eli nuoren, lapsettoman lesken rauhallista elämää.
Hän oli aikoinaan uskonut, että jos hänen suhteensa Anniin päättyisi niinkuin se päättyi, niin hän ei voisi sen jälkeen enää elää — —. Nyt on hän kuitenkin jo elänyt monta vuotta sen jälkeen — — Ja voi sitä asiaa jo katsella aivan kylmästi, vähintäkään tuskaa tuntematta — —. Onpa jo elänyt muitakin sentapaisia tarinoita.
Yksi niistä on jättänyt muita syvemmät jäljet häneen. Se jonka hän eli Supelan Katrin kanssa.
Katri oli silloin nuori, kaino, hymyileväsilmäinen, sopusuhtaisesti kehittynyt tyttö, jota ei poikain mielistely ollut vielä ehtinyt turmella. Kerran valittiin Lauri hänen kanssaan seuralehden toimittajaksi.
Ja silloin se syttyi.
He alkoivat tapailla toistensa katseita ja hymyillä toisilleen ja olla kaihomielellä kun piti jonkun aikaa olla toistaan näkemättä. Sivullinenkin jo voi huomata, että heidän välillään jotain kehittyi.
Usein tapasi Lauri itsensä haaveilemassa kansakoulunopettajan kotia, jossa Katri rouvana hyörii — —.
Tapahtui sitten se, mikä tapahtui silloin kun Marttusen Leena tuli kertomaan kuinka Anni on kaiket ajat itkenyt ja jotain toista ajatellut.
Sen jälkeen ei Lauri enää voinut olla Katrin kanssa niinkuin siihen saakka. Heidän suhteensa katkesi.