Jos joltakin on mielen rauha poissa, niin iltahämyn hetkinä hän sen kipeimmin tuntee.
Suru on suurimmillaan, kuume korkeimmillaan ja sairauden tuskat vihlovimmillaan iltahämyn hetkinä yksin ollessa.
Jos joku on yksin elämässä, niin yksinäisinä iltahämyn hetkinä hänen yksinäisyytensä on orvoimmillaan.
Jos joku tuntee elämänsä tyhjäksi, niin yksinäisen iltahämyn hetkinä hän tuntee sen niin tyhjäksi, että itse tyhjyyskään ei voi niin tyhjä olla.
Mutta myöskin:
Ilo kohoo kauneimpaan kauneuteensa, rauha tyyneimpään tyyneyteensä hiljenee, ja sydämen kaiho syvimmästä pohjattomuudestaan aavistuksen antaa, kun ihminen yksin istuu tyynen talvisen sunnuntai-iltapäivän hämärässä.
Ei koskaan ihminen näe itseensä niin syvälle kuin silloin.
Lauri näki elämänsä kuin keskeneräisenä olevan työn ja itsensä kuin muovailun alaisena olevan raaka-aineen.
Kenen työ se on joka on kesken, kuka se on joka raaka-ainesta muovailee, ja mitä siitä muovaillaan — sitä hän ei tiennyt.
Eikä hän tiennyt sitäkään, onko hänen elämänsä parempi näin kuin se nyt on mennyt, vai niinkö kuin hän itse olisi sen pannut menemään.