Maiju hääri teenkeittopuuhissa ja nauroi herttaista naurua.
— Pomppis, pomppis. Niin se on, vakuutti Miska yhä hypittäen poikaa. Vaikka taitaa se sanomalehtiin kirjoittaminen käydä vain paremmin, kun ei tällaista ole häiritsemässä.
Samassa näkyi hän muistavan jotain ja asetti pojan istumaan polvelleen.
— Mutta kuuleppas, Lauri! Tuosta sinun pitää kirjoittaa lehteen, kun ne aina vain kehtaavat ryypätä, vaikka meillä oikeastaan pitäisi nyt olla kieltolaki. Tämä laki ei kyllä voi pakottaa ketään olemaan ryyppäämättä, mutta minun mielestäni oikean kansallistunnon pitäisi siihen pakottaa. Kun Suomen kansa kerran on julkisesti itselleen kieltolain laatinut. Ja kun mikään ei voi pakottaa meitä ryyppäämään.
— Se on tuota asiaa hoipannut niin etten minäkään ole saanut moneen yöhön nukkua, sanoi Maiju naurua tehden.
— Ei se ole mikään naurun asia, sanoi Miska. Että nuo herran rutilaat juopottelevat, sitä minä en ymmärrä ihmetelläkään. Mutta kun rehelliset suomalaiset talonpojatkin! Ja pohjalaisetkin talonpojat sitä tekevät — — Ja vielä salapolttoakin harjoittavat — — Se on jo jotain niin kamalaa, että sitä ei enää voi ymmärtääkään. Minä olen todellakin tätä asiaa ajatellut niin, että olen joskus öitäkin sen takia valvonut. Ja jos minussa olisi vähänkin kynämiehen vikaa, niin minä olisin jo aikoja sitten siitä kirjoittanut. Mutta minulta ei lähde mitään sellaista. Mutta sinulta lähtee. Ota nyt ja kirjoita tästäkin oikein tulinen rippi!
Lauri lupasi koettaa.
— Minä olin jo viime sunnuntaina lähdössä sinne sinulle tästä asiasta puhumaan, mutta Niilo veikkosi tuli tähän ja niin se jäi lähtemättä. Eikä siinä mitään vahinkoa tullut, kun se nyt näin hyvin sattui että sinä tulit tänne. Nyt siitä asiasta jotain tulee, kun sinä sen otat haltuusi, puheli Miska hyvillään.
— Vai oli Niilo täällä viime sunnuntaina! kysyi Lauri saadakseen puheenaihetta vaihdetuksi.
— Oli. Tuli sanomaan kuinka monta säkkiä tilaa niitä luujauhoja, joita tässä on aikomus yhteisostolla hankkia. Samalla minä kosin häntä jäseneksi siihen uuteen osuuskauppaan, jonka nyt pitäisi syödä nämä meidän elämän ja kuoleman välillä häilyvät kyläkaupat.