Lauri ei voinutkaan hellittää hänen kättään.
— Anni! kuiskasi hän ja rukoilevan tavalla katsoi Annia silmiin.
Anni painoi katseensa alas.
— Anni, kuiskasi Lauri uudelleen. Minä rakastan sinua.
Anni katsoi yhä alas eikä vastannut mitään. Lauri päästi hänen kätensä ja horjahti ovelle päin.
— Lauri! parahti Anni, kietoi kätensä Laurin kaulaan, painoi päänsä hänen olkaansa vastaan ja purskahti hillittömään itkuun.
* * * * *
Sinä iltana Anni kertoi tarinansa Laurille.
Lauri oli hänen ensimäisensä ja myöskin hänen ainoansa. Siitä hänen ensimäisestä iltamamatkastaan alkaen oli Lauri hänen suloisimpain ajatustensa aihe ja unelmainsa sankari. Laurille hän pellolla, niityllä ja navetassa lauloi, hänelle kehrätessään ja kutoessaan hyräili. Lauria ajatellen hän lauantai-iltaisin pihaa lakaisi, häntä varten kamariaan järjesteli, pölyt pyyhki ja kukkia vaali. Lauria hän ajatteli, kun iltaisin nukkumaan meni, Lauria hän ajatteli kun aamuisin heräsi. Lauria hän kaihosi kun oli yksin, Lauria hän kaipasi kun oli muitten seurassa.
— Ja vaikka et sinä koskaan sitä suoraan minulle ilmaissutkaan, niin minä kuitenkin aavistin että sinä pidät minusta. Ja se teki minut niin onnelliseksi. Minä otin kaikista käsiini sattuvista runokirjoista värsyjä sinulle ja itselleni. Minä kyselin arvalta: pidätkö sinä minusta? Jos vastaus tuli myöntävä, olin sydämestäni iloinen. Se oli silloin elämäni kaunein aika.