— Yhtenä, vaikuttavimpana syynä myöntymykseeni lie kuitenkin ollut sillä ijällä ihmisessä vallitseva kaiho ja lemmen kaipuu. Minä luulen, ettei ole ainoatakaan 18 ja 20 vaiheilla olevaa tyttöä, joka ei uneksisi kosijoista, kihloista, sulhasista, häistä ja muusta sellaisesta. Se kosija, joka silloin ensimäiseksi ehtii kosimaan, tai muuten tunteensa ilmituomaan, se jokseenkin varmasti saa tytön valtaansa. Varsinkin jos tyttö on siinä suhteessa turvaton ja muuten kaihomielellä, niinkuin minä olin silloin kun sinä näytit minut hyljänneen. Me naiset olemme sellaisia, että meillä täytyy aina olla joku jota me saamme edes ajatella, muuten me tunnemme itsemme orvoiksi ja turvattomiksi.
— Kylläpä se on miestenkin samoin, sanoi Lauri.
— Taitaapa niin olla. Se ihminen ja ihmiselämä se on niin käsittämätöntä. Olen joskus haaveillut että kun ihminen, tai ehkä paremmin, ihmissielu lähetetään maailmaan, niin se halaistaan kahtia ja kumpikin puolisko pannaan eri ruumiiseen. Niin että ihmiset henkisesti katsoen ovat täällä elämässä vain ihmispuolikkaita. He kuitenkin pyrkivät eheyteen ja kokonaisuuteen ja etsivät ja kaipaavat sitä toista saman sielun puolikasta. Ja tästä sitten johtuu se nuoressa ja yksinäisessä ihmisessä asuva kaiho ja kaipaus. Jos nämä sielun puolikkaat löytävät toisensa, niin he tulevat onnellisiksi, jos he eivät löydä, niin jäävät onnea vaille, ja jos erehtyvät etsinnässään, niin tulevat onnettomiksi niinkuin minäkin. Oletko sinä koskaan mitään sellaista ajatellut?
Kyllä Laurikin oli usein sentapaista ajatellut.
— Siellä kesäjuhlilla silloin se Reijolan isännän veljen puhe antoi uutta yllykettä tälle kaipuulleni. Kaiken aikaa minä haaveilin kuinka me, sinä ja minä, saamme sellaisen ihannekodin josta hän puhui. Ja minä uskoin että sinä ajattelet samaa ja odotin että sinä vielä tulet samana iltana sen minulle kuiskaamaankin — — Sinä et kuitenkaan tullut. Mutta hän tuli, ja niin se asia päättyi.
Lauri puristi Annin kättä ja vapisevin mielin ajatteli sitä käsittämätöntä, joka leikkii ihmiskohtaloilla.
Anni jatkoi:
— Olinhan minä onnellinenkin. Miksei — morsian — — Täytyy tunnustaa että kihlausajan hurmiossa minä unhotin sinut.
— Sitten minut kuulutettiin. Sinäkin olit silloin kirkossa.
Muistatko?
Lauri nyökkäsi.