— Ja kun pappi mainitsi minun nimeni, niin minä huomasin että sinä vavahdit. Ja se sattui minuun. Minä aloin aivan kuin raskaasta unesta herätä. Ja ihmetellen kysyin itseltäni että: miksen minä olekaan sinun morsiamesi? Satuit katsomaan minuun päin, ja minä luin sinun silmistäsi saman kysymyksen. Silloin alkoi minulle selvitä että olin erehtynyt. Ja minä aloin ymmärtää mitä sinä oikeastaan minulle olit. Minulle selvisi, että sinun kanssasi on minulla kaikki, mutta ilman sinua ei mitään.
— Aivan tahtomattani aloin etääntyä hänestä. En kuitenkaan ehtinyt vielä oikein selviytyä enkä saada tahtoani täyteen tarmoonsa, niin että olisin jaksanut purkaa kaikki ja särkeä omaisteni ilon ja onneni ihailun, kun häät jo tulivat ja minut vihittiin hänen kanssaan. Vihkimisen aikana seisoin kuin puupölkky hänen vieressään. Vastasin kun pappi teki kysymyksiään, mutta kaiken aikaa ajattelin vain sinua ja toivoin että sattuisi jotain, joka keskeyttäisi tämän valhettelun ja kavaltamisen. Mitään sellaista tietysti ei sattunut. Minun itsenihän se olisi pitänyt keskeyttää — — Sen jälkeen minä yhä enemmän etäännyin hänestä. Hän muuttui minulle suorastaan vastenmieliseksi ja lopulta minä jo melkein inhosin häntä. Eihän siihen mitään järjellistä syytä ollut. Tuskin hän sen kummempi oli kuin muutkaan miehet. Mutta minä en voinut muuta.
— Hyvä jumala minkälaista se elämä oli! Minä en osaa sanoakaan sitä niin kurjaksi kuin se oli. Ja jos joku olisi ennen minulle sanonut, että elämässä voi olla niin paljon onnettomuutta ja surua kuin oli minulla silloin, niin minä en olisi uskonut. Enkä olisi ikinä uskonut että ihminen jaksaa niin paljon itkeä kuin minä silloin itkin — — Elämä tuntui kaikin puolin niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Hoitaa sellaista olematonta taloutta, laittaa ruokaa, lakaista, pestä. Ei mitään sellaista oikeaa sielukasta työtä. Ja sitten — — Anni punastui, värisi ja painoi katseensa alas.
— Koetin minä saada unhotusta työstäkin. Raadoin puutarhassa, hoidin lehmää, pidin huoneet kunnossa ja puhtaina ja otin osaa seuraelämäänkin. Kaikki vain sitä varten että löytäisin unhotusta. Mutta unhotusta en löytänyt. Enkä lohtua. Ja mistäpä sitä löytääkään ihminen, joka omassa povessaan kantaa syytöstä, että on itse turmellut elämänsä onnen. Sellainen ihminen ei pääse onnettomuuttaan pakoon, sillä onnettomuus asuu hänen omassa olemuksessaan.
— Ajattelin minä jo takaisin kotiin paluutakin. Mutta ennenkuin ehdin sen toteuttaa tapahtui se — — Olin silloinkin puutarhassa. Kuulin laukauksen ja kiiruhdin sisälle. Hän makasi verissään kyökin lattialla pyssy vieressään. Henki oli jo mennyt — — Siitä tuli uusi minulle kärsimyksien aihe. Vaikka se tutkinnossa selitettiinkin tapaturmaksi ja epäilemättä sellainen olikin, niin siitä huolimatta minua alkoi piinata ajatus, että minä jollain tapaa olen tähän syypää. Joko oli hän niin tuskaantunut minun kylmyyteeni ja ynseämielisyyteeni, että tahallaan tällä tavalla lopetti elämänsä, tai oli minun itkuni ja tuskani vaikuttanut sen että kohtalo — Jumala — johti näin tapahtumaan. Minä näin aina hänen verisen ruumiinsa ja aloin syyttää itseäni osallisuudesta mieheni murhaan — —
— Entistä rajummin aloin ikävöidä sinua. Minä sydämessäni huusin sinua luokseni tuomaan minulle lohtua ja tukea — —. Sinä et tullut. Ohi vain ajoit aina — — Ja kun minä ehdin hieman tyyntyä, niin minä ymmärsin ettet sinä tulekaan, eikä minulla ole oikeutta pyytääkään sinua tulemaan. Itse olen itseni tähän tilaan syössyt, itse minun täytyy myöskin yrittää siitä pelastua. Ja mitäpä sinä välittäisitkään minusta — leskestä — sinä, jota kaikki tytöt salaa ihailevat.
Lauri teki liikkeen sanoakseen jotain torjuvaa, mutta Anni jatkoi:
— Vähitellen saavutin mielenrauhaa. Siihen minua auttoi nöyrä kohtalooni alistuminen ja omaisteni osanotto suruuni, jonka kipeimmin viiltävästä kärjestä heillä ei vieläkään ole aavistustakaan, sekä se että täällä kotona sain jälleen kaikin voimin tehdä oikeaa rehellistä työtä.
Anni vaikeni, eikä Laurikaan voinut sanoa mitään. Vihdoin Anni taas sanoi:
— Avioliitto ilman rakkautta on rikollisuutta. Minä olen tämän rikoksen tehnyt, ja olen myöskin saanut kärsiä hirveän rangaistuksen — — Mutta kai minä olen tämän kaiken tarvinnut. Paljon se vain on minua kasvattanut ja puhdistanut — — Ja nyt olen minä löytänyt lohdun — —