— Mitä sinä mietit? kysyi Anni ja pyyhkäsi hiussuortuvan pois hänen otsaltaan.
— En juuri mitään. Mutta minä olen siellä kotona niin tottunut näin iltasin yksin miettimään. Minulla kun ei ole siellä ketään, jonka kanssa voisin jutella — — Hän puristeli Annia olkapäistä — — Alkaa se olla somaa, kun me saamme näin kahdenkesken istuskella ja jutella ja suunnitella ja innostua ja toinen toistamme innostaa! Tähän saakka minun on pitänyt yksin kaikkea hoitaa ja huolehtia ja yksin kaikkeen innostua. Tästä alkaen meitä on kaksi!
— Uskotko että me tulemme onnellisiksi?
— Uskon! Aivan varmasti me tulemme onnellisiksi! Me saamme sellaisen ihannekodin, jossa on rahaa ja ruokaa riittävästi ja rakkautta ja rauhaa yltäkylläisesti! Vai epäiletkö sinä?
— En. Jos olisin hiukankin epäillyt, niin en olisi sallinut sinun tänne tulevankaan. Mutta minulle heti kirjeesi saatuani selvisi, että nyt se vihdoinkin koittaa onnen aika minullekin. Se oli aamuauringon ensimäinen säde, joka sanoo että päivä on tulossa. Ja nyt on päivä tullut.
— Sinä olet kaihonnut minua — —
— Olen — Yksin sinua minä olen rakastanut.
— Ja minä sinua — — Anni!
— Lauri! — —
— Tiedätkö mitä minä nyt ajattelen?